perjantai 6. syyskuuta 2013

Kaiveluja

1.

Tekevät täysremonttia kadullamme. Vaihtavat syvälti maita, räjäyttävät kalliota, louhivat kiviromelikkoja ja kaventavat pihakaduksi entisen leveän raitin jossa kuopista huolimatta mielikuvitusta omaamaton auto-mopo-ohjusväki lapsista piittaamatta on jarruitta ohitse sujakelehtinut.

Yli viisikymmentä vuotta vanhat valurautaviemärit ovat ruosteen tukkeennuttamia ja pikkureikäisiksi sakkautuneista mannesmanneista vesi vain kovalla paineella hanoihin uinut. Tuota ruosterojua ovat kaivinkoneet penkalle nostelleet, putkimieht uusia muovisia sijaan asennelleet. Rakentavat nuo ahkerat ihmismuurahaiset myös uudet katuvalot öitämme valaisemaan, sähkövirtakaapelit ja ihmiskunnan tietousjohdot ja aivojenjatkeet he upottavat piiloon ojien pohjille ja nurmikkokaistaleiden kätköihin. Ja jos kellä varallisuutta on, voi tuo elämänonnekas ostaa 1400 euron osakkuuden valokaapelin päästä joka takaa salamaa nopeammat 100 megan yhteydet maailmat mullistaneeseen internettiin. Tänne ilmaan rakennettuun, korkeimpaan asemaan kohotettuun kuvajaiseen, joka jonain päivänä on laskeutuva alas taivaista ja jolloinka ovat ihmisen päivät luetut.

2.

Lukiessani Pekka Tarkan Pentti Saarikoski-elämänkertaa sivujen välistä putoili harvakseltaan sinne säilömiäni lehtileikkeitä sekä kissa-postikortti jonka saajaksi oli merkattu toiseksi vanhin tyttäreni.

Yksi Hesarin pääkirjoitussivun alalaidan teksti on päivätty toimestani lauantaille 5.10.1996. Kellastuneen sanomalehtipaperin otsikko henkäisee avuttoman, pääkirjoitusten tyylistä poikkeavan viestinsä "Kun mikkään ei oo mittää". Nuo lauluntekijä Hectorin mieleen tuovat sanat ovat kattona ja räystäinä pohdinnalle nuorten tulevaisuudesta, työllistymisen vaikeuksista, pitkäaikaistyöttömyyden uhista ja sen seurauksista, luisumisesta tulevaisuuden luuseriyhteiskuntaan; elämän näköalattomuuden kaikenkattavuudesta jota silloinen aika näytti ainoastaan tarjoavan:

"maanantai ei mittään
tiistai ei mittään
keskiviikko sekään ei mittään..."

Tuosta kirjoituksesta on 17 vuotta, mutta yhä näinä hektisinä aikoinakin yliopistojen tutkijat, lehtien kolumnistit ja radion sekä television ajankohtaisohjelmien toimittajat saavat töitä samoja asioita kääntelemällä; uusin kasvoin tosin. Kolumni loppuu pitkähköön lauseeseen: "Jyrkkenevä jako yhä rikkaampiin, jotenkin selviytyviin ja yhä kurjempiin ei lupaa hyvää tulevaisuudessa."

Milloinka  kukaan muuta on tosissaan luvannutkaan? Kuka muuta, yhtä varmaa voi luvata? Mitä lupaavat vallassaolijat nyt? Mitä lupaa oppositio jos sieltä päättäjiksi seuraavaksi noustaan? Ja mitä merkitystä kenenkään lupauksilla on, jos tilanne edelleen 17 vuoden tai 34 vuoden kuluttua yhä on sama, tai vieläpä pahempi?

Köyhyyskö periytyvää? Minusta näyttää, että periytyvän nimike on systeemi jossa kaikki palapelin osaset jälkipolville järjestyksessään, suunnitelmallisesti siirtyilevät. Niin ahneus ja oman edun tavoittelu kuin siitä osattomaksi jääminenkin; puolensa pitämisen kyvyttömyys; kyvyttömien mahdollisuuksien minimoiminen. Lopulta tyystin kyvyttömien eliminoiminen.

Epävarmuus huomisesta on lujin veräjä jolla massojen aitaukset suljetaan. Aikansa.

Toisessa lehtileikkeessä on päiväykseni sunnuntailta 27.10.1996. Se on Hesarin "50 vuotta sitten"-palsta  (Su 27.10.1946) joka käsittelee sahajauhokorvike- ja valepoliisihuijausta sekä suurnatsi Herman Göringin itsemurhaa Nurnbergissa. Napapoimuihin se ruoja myrkkykapselin oli piilottanut, epäilee tätä tragediaa varta vasten perustettu komissio tuoreeltaan. Kuolemantuomion langettajat ovat olleet ilmeisen pettyneitä siitä, etteivät saaneet nähdä ensimmäisen maailmansodan lentäjäsankari Hermannia keinumassa narunjatkona toisen maailmansodan aikaisten rikoksiensa vuoksi.

Onko asialla sitten väliä kun lainkäytön päämääränä kuitenkin oli rikoksiin ihmisyyttä vastaan todetun syytetyn kuolemantuomio ja sen täytäntöönpano? Onpahan ollut pyöveleillä sen verran työnsä aiheuttamia painajaisia vähemmän.

Sitten on pari omaa artikkeliani lehtiin. Kirjoitusteni sisällöt voi arvata otsikoista "Ihminen sulkumerkeissä" ja "Ajan Henkäys". Ne ovat vuosilta 1998 ja  1999.

3.

Eilen mietin muutamaa verestä yhteydenottoa.

Yksi niistä oli puhelu, jonka pääteemana tuntematon naishenkilö ruoti kirjoituksiani sikamaisen paljastaviksi ja hävyttömiksi, jumalan- ja ihmisten pilkaksi, seksistisen mielenlaadun rajoittamattomuudeksi. Mummeroisen mielestä elän ja kirjoitan elämästäni muiden kustannuksella: Sen päälle, mitä kaikenlaista ruojuutta sisältänyt menneisyyteni on ollut, myös tänä päivänä suuret kansanjoukot kärsivät tähteni. Rangaistukseksi tämä raamattunsa tarkkaan tavannut jumalansa välikappale lupasi minulle tuliseen pätsiin johtavan kadotuksentien, ja että nykyiset omaisenikin tulevat samoin tuomituiksi; ovathan he kaltaisestani Perkeleen sikiöstä alkunsa saaneet. Kun korvaani paasattiin yhä kiihtyvin äänensävyin, kuulin melkein, kuinka sylki ja räkä roilahteli ympäri kaikuvan huoneen seiniä jossa soittelija kuulosti kävellä raihnasevan kuin liian suuret kalossit jaloissaan. Sanaa en väliin sanotuksi saanut ja sitten puhelu loppuikin kiroukseen: "Herraltajeesukseltakiitosperkeleaamen!"

Sairas ihminen kai siellä purki tuntojaan. Tai sitten monologinsa paperilta lukeva kiusanhenki, piruilija.

Ehkä kaikki eivä lue mitä lukevat?

17 kommenttia:

Valto-Ensio kirjoitti...

En ole vastaamassa kommenteihin ennen sunnuntai-iltaa: Lähden tästä Unimäkeeni kaikenlaisen tekemisennuusan pariin; eli otan lomaa kotiaskareista ja lapsista.

Anonyymi kirjoitti...

valto

olin ehtinyt pitää blogia noin pari kuukautta, kun joku tulistunut nimimerkin taakse kätkeytynyt helluntailainen naishenkilö (ei luokitellut sukupuoltaan mutta ei tämä mitään korkeampaa päättelykyä tarvinnut) vaati minua poistamaan yhden homoseksuaalisuutta myönteisesti käsittelevän kirjoitukseni verkosta tai hän ottaisi yhteyttä korkeimpaan tahoon. kirjoittajan jokainen lause loppui huutomerkkiviidakkoon. lopuksi hän totesi että jeesus kuoli minunkin kurjan syntisen vuoksi. koska hän jäi anonyymiksi, en voinut vastata hänelle. olisin halunnut sanoa, että sepä ikävää, en minä ainakaan olisi halunnut joosefin pojan kuolevan. kyllä hän olisi ansainnut kivan elämän, ihanan vaimon ja ison liudan juutalaismukuloita.

t. meri

Valto-Ensio kirjoitti...

Meri.

Lyhyesti kokeilen kännyn välityksellä tekstiä. On hankala tämä!
Ei minuunkaan lovea enää tommoisista soitoista tule: tuttua tavaraa. Mut nuorelle, kokemattomalle kamalaa kuunneltavaa.

Täällä Unimäessä on hiljaista. Kuusi kynttilää laitoin että näen lukea. Radiosta kuuuntelen pitkästä aikaa puhelintvkonsrrttia. Yhtä hassua sananvaihtoa kuin aina mut nyt ei haittaa.

Näillä kopelointinäyttöpuhelimilla ei minun sormillani tee paljoakaan, typeriä kojeita.

Mutta ei sekään nyt haittaa. Pommeja ei ole niskaan putoilemassa kuten jossain ja joka päätäni asksrruttaa vaikka ei kai senkään pitäisi kun ei Putiniakaan. Tuleepahan erikoista tekstiä...

mikko kirjoitti...

Kyllä sinä noitten mukuloitten tekemisen kanssa oot välillä varmaan joutunut venymään ylitöin. Etenkjin, kun ajattelee, että pittäähän sitä välillä harjoitellakin.;)-

Anonyymi kirjoitti...

Kuinka hirviätä on, etteivät nämä nykyajan mummot edes itseänsä esittele. Surullista, niin surullista.

Ripsa kirjoitti...

Valto,

tuo Hectorin biisi joka menee että maanantai ei mittään on alunperin jenkkiläisen porukan nimeltä The Fugs tekemä kappale joka on englanniks että Monday nothing, Tuesday nothing jne.

Tää on kirjallisesti tunnettu bändi Tuli Kupferbergin ja Ed Sandersin vetämä porukka joka esiintyy Norman Mailerin kirjassa Yön armeijat.

Se kertoo USAn demokraattisen puolueen kokouksesta vuonna 1967, Mailer kirjoitti sen tuoreeltaan, että se on vähän niinkuin jonkinmoinen dokufiktio, aika harvinainen siihen aikaa, siis fiktion ja dokumentin välimaastossa kulkeva juttu.

Siellä hyppii kirjavaa väkeä, jotka olivat hyvin elossa ja voimissaan silloinkin kun minä olin Jenkeissä. Puolukokouksen pääasialistalla oli Vietnamin kokous.

Sattuneesta syystä sekin sota on nyt mielessä. Niinku sulla Putin.

Anonyymi kirjoitti...

ripsa

vietnamin sota ja summer of love. joskus tuntuu kuin tuo jälkimmäinen olisi muuttuneet pelkäksi mytologiaksi. hipeistä on tullut amerikkalaisia arkkityyppejä samalla tavalla kuin villin lännen revolverisankareista ja lehmipojista. mutta kyllä se homma varmasti antoi älyllistä voimaa ja uudistushalua ihmisille. silloin sitä todella uskoi siihen, että materialistisen elämäntyylin voi vaihtaa rakkauteen. siis vähän niin kuin leary muotoili hippien antimaterialistisen uskontunnustuksen: herää, virity ja hyppää pois oravanpyörästä. ei muuten mikään huono neuvo tänäkään päivänä.

t. meri

a-kh kirjoitti...

Ovat muistojemme lehdet kuolleet. Antaa kaikkien kukkien kukkia ja antaa kaikkien kukkien kuihtua.

Ripsa kirjoitti...

Meri

Joo. Mutta meillä kommuunisteilla oli kyllä aika selkeä erottelu n.k. liikkeen suhteen: jotkut olivat hippejä (tarkoittaa pakenemista n.k. elämäntavan mukaan, bio-farmeja ja pilveä ja sellasta) ja jotkut taas politicos.

Politicos-sana on sillee jännä, että se on espanjaa eikä tarkoita poliitikkoja vaan poliittisia ihmisiä.

Kaikilla oli kumminkin, edustivat ne sitten mitä elämäntapaa tahansa, sateenvarjona Vietnamin sodan vastustaminen. Se oli se päätyö.

Sitten mukaan on lisättävä vielä erilaiset vapautusliikkeet: feministit, gay-liberation, Mustat pantterit, Young Lords (New Yorkin ja ylipäänsä itärannikon latinot), maatyöläisten ammattiliitto (hyvin militantti, koostui enimmäkseen siirtotyöläisistä niin kuin tänäänkin), Vietnam Vet's against the War (sotaveteraanien rauhanrintama), ja sitten vielä se ensimmäinen porukka joka oikeastaan aloitti koko sateenvarjohomman: SDS eli Students for Democratic Society (opiskelijat demokraattisen yhteiskunnan puolesta).

Mä olin vain töissä yhdessä lehdessä. Mutta yötä päivää.

Valto-Ensio kirjoitti...

Mikko

Tuossa kuvassa ovat siis lapset ja lapsienlapset.

Miehen työt lasten alkuunsaattamiseksi eivät kovin kummoisia ole eikä sen takia kovinkaan monia öitä tarvitse valveilla telekuta. Kai sen jo tiedät, iso mies.

Naiset ne joutuvat tiukille jo alusta alkaen 9:n kuukauden ajan ja se ponnistusvaihe siinä lopussa on vaihtelevan kamala. Synnytyksen katsominenkin hikikarpaloita otsalle nostattaa. Kummallista, että silti miljardit ja miljardit ihmisenalut sillä tavalla ovat maailmaan päästellyt, edelleenkin päästellään. Alakasitko ite?

Vastuunkanto, jos sitä on tai olosuhteet pakottavat olemaan, tulee sitten jälestäkäsin miehenkin elämään ja kyllä sitä sitten valvomaan joutuu. Ainakin minä olen valvonut.

Valto-Ensio kirjoitti...

Mikko vielä: Kuvassa eivät ole kaikki mukulat. Ainaksin Tarumaaret puuttuu.

Valto-Ensio kirjoitti...

Anonyymi

Eivät kaikki mummot eivätkä ukit nimiään ilimottele. Eivätkä kaikki surulliset anonyymitkään :).

Valto-Ensio kirjoitti...

Ripsa

En ollenkaan ajatellut Hectorin laulun alkuperää edes tarkistella, muistin vain hänen po. laulua laulelleen. Se on tarttuva kappale ollut omaankin mieleen. Sattuva yhteiskunnallisestikin. Sopii siis joka kolkkaan globaalissa ilmakehässämme.

Tietenkään sen synnyssä suomeksi ei ole sellaista historiaa kuin mitä kuvaat alkuperäisessä olleen. Aikaansa se kuitenkin sattui. Ja on yhäkin käyttövoimainen. Hectoriko lie kuitenkin suomeksi sanoittanut?

Näkyy Yön armeijat olevan suomennettunakin, että kävisiköhän huomenna kirjaston kautta. En muista ainakaan, että olisin lukenut. Mailerilta kyllä jotain muuta.

Valto-Ensio kirjoitti...

Meri&Ripsa

Vietnamin sota oli kauheudessaan ja turhuudessaan käsittämätön. Kun se kestikin vielä niin järjettömän kauan. Mutta suurvalta politiikkahan siellä taustalla tietenkin oli, kuten nyt Syyrian tilanteessa.

Kun yli satatuhatta syyrialaista on menettänyt henkensä, sadattuhannet terveytensä ja miljoonat kotinsa, niin tarvitaan vielä kuitenkin yksi kemiallinen pommi, että alkavat tosissaan pohtia, miten tuonkin kauheuden saisi loppumaan. YK on aivan kädetön ja munaton jälleen kun kaksi mahtia, tai kolme >Kiina< siellä taustalla nahistelevat.

Valto-Ensio kirjoitti...

Kalevi

Perhana kun pystyisikin tosissaan heittäytymään kaiken näkemänsä edessä sellaiseksi että: olokoon, kukkioon tahi olokoon kukkimati, lähen ongelle!

Muistojen lehtiinkin kun toisinaan näyttää väriä ja eloa palaavan...

Riku Riemu kirjoitti...

Lehtiä voisi säilöä luettavaksi vaikkapa kuukauden numerot. Kun tulisivat luettua, aloittaisi kierroksen uudelleen: "jaahas, mitä se päivän lehti tänään kertookaan!" - Ihan yhtä hyviä uutisia ne olisivat kuin uudetkin.

Superhyperyhteydet ovat omiin internetin käyttötarkoituksiini turhia, mokkulalla olen askarrellut ja se riittää edelleen. Toimii hyvin kotonani, en ole huomannut että olisi ratkaisevasti hitaampi kuin työpaikan yhteys.

Salmisen kirjan Haanpäästä muuten ostin, kun siitä olet puhunut. Ensin vain täytyy yrittää lukea Einebaaria varten tuo Sohvin Kyyhkyset.

Valto-Ensio kirjoitti...

Riku

Minulla on tämän Sivukadun talon eristeistä kaiveltuja Kainareita, Kansan Tahtoja ja Kalevoita 1950-60 ja 70-luvuilta. Unimäessä on muutamia Savon Sanomia, Seuroja ja Suomen Kuvalehtiä pinkka. Niitä joskus lueskelen ja varmaan muistat, että olen jotain tännekin niistä kirjoittanut.

Ei niitä selatessa kuitenkaan koe kummoistakaan aikahyppyä menneisyyteen koska esimerkiksi politiikka on pääpiirteittäin samanlaista valtapeliä vuosikymmenestä toiseen. Se käy hyvin ilmi jo Matti Ahteen muistelusten kirjapuffista tämän pvn Hesarissa.

Ei jokin sosialistinen kokeilu, joka meni perseelleen, ja jonka vaikutuspiirissä elettiin vuosikymmeniä, mitään muuttanut. Nyt on vastapuolinen kokeilu kokemassa saman eikä enää olla sen suhteen edes kainaloisen asemessa vaan tekemässä sitä.

Koko ajan on jossakin päin ja järjestelmistä huolimatta tykit yskiä öyhkivät!

Eli tämä sanoo sen, ettei ihminen pysty (kerkeä) oppimaan virheistään kun aina uudet sukupolvet tahtovat tehdä omansa.

No, sodista näyttäisi vähän opitun täällä Pohjanperillä, pienikaliiperisissa armeijoissa, ainakin uhoamisen rajoittamisessa, mutta auttaako se, kun isommat eivät opi?

Vanhojen mainosten mosset ja ladat ja triumphit ja datsunit ovat kyllä hellyttäviä. Ja sarjikset.

Salmisen teos on aika helppolukuinen toisin kuin Kyyhkyset. Välipalaksi voisi olla sopiva?

Minä sain vinkin äitini puoleisen suvun (Tuoviset) äskettäin julkaistusta sukukirjasta ja sitä olen käynyt kirjastossa selaamassa.

Muutamia tarkennuksia kerrottuun sukuhistoriaan olen saanut jo selville.

Kummalliset asiatkin siis, kuten kuivien nimiluetteloiden kahtelu voi innostaa silloin, kun ne liittyvät johonkin omaan.

Tuovisten sukukirjaan on muutamia muisteluksiakin sisällytetty joilla sinänsä on oma arvonsa, vaikka toimitustyötä niihin kaipaisi; toisaalta voisi pilata autenttisuudentunnun?