perjantai 1. elokuuta 2014

4. Hurtan hampaissa


Ti 10.6.2014 klo 21.15

Lietmajärveltä läksin äskettäin. Pysähdyin tähän metsäänvievän polunsuulle kirjimään jokusen sanan päivästä ja hapaisen kannolla istuen samalla vähän makkaravoileipää ja maitoa eninpään nälkääni. Muutamat banaanitkin ostin "makazinesta" ja joitakin valmisruokapusseja joista saa ehkä keittämällä paksumpaakin suolenmutkaan; kukon päänkuva niissä oli ja takana venäjänkielisen selostuksen lisäksi symbolit kuumasta vedestä, kulhosta sekä kellonviisareista joiden tummennettu osa kertoi, kuinka kauan pitää hauduttaa. Pottuja pyysin sormilla osoittaen 6 kappaletta kun huomasin niitä laatikollisen tiskin takana lattialla.
Matka ei taittunut kovin huimaa vauhtia tänäänkään. Rekkoja ja muuta liikennettä piti varoa ja väistellä pientareelle ja pysähdelläkin niiden vuoksi aika tiuhaan. Kun missä kauemmaksi näki, niin maisema oli kyllä aika komeaa ja siellä täällä ikimäntyjäkin muutamaa sai ihailla. Muuten nuorenpuoleista ovat metsät, kertaalleen ainakin sotien jälkeen parturoituja ja maailmanmyllyissä velliksi jauhettuja. Nyt rekkarallista päätellen parturointi on jälleen uudessa vauhdissa sillä Vienansuunta vetää useita rekallisia tunnissa tätäkin kurjaa polkua pitkin.

Yhdestä joessa koetin kalaonneani. Yksi musta, voimakas kala kävi kiinni vieheeseen, mutta nuljahti irti rannassa. Valokuvasin huvikseni sähkömuuntajien monenkirjavaa esiintymistä ja betonisia sähköpylväitä joita en muista Suomessa nähneeni. Betonia oli raudan lisäksi käytetty paljon kaiteidenkin tekoon ja ne räsöttivät monella mutkalla ja kallellaan suuntaan jos toiseenkin. Joissakin kohdin niitä oli paikkailtu kakkosnelosilla ja se minua suuresti huvitti.
Lietmajärvellä tuli pikkupoikia heti ympärilleni polkupyörineen. Yksi isompi esitteli ylpeänä koristelemaansa kulkuneuvoa ja oli mielissään kun näpsin hänestä ja kaveristaan kuvia. Asemalla valokuvasin vetureita ja sen läheisyydessä olevia autonraatoja, rojua ja erästä ikuiseen parkkiin sammutettua puskutraktoria. Veturit olivat kyllä jylhänoloisia vanhuksia, mutta miehet asemalla ja niiden ympärillä eivät luultavasti pitäneet objektiivini tähtäilystä kun tuntuivat molisevan keskenään kielteisiä venäänsanoja samalla kun huitoivat minua menemään vaikka helvettiin kameroineni.
Kun ajelin hieman sivummalle aikomuksenani tutkia lähemmin irvokkaanoloisia, taivasta vasten töröttäviä neuvostokerrostaloja, hyökkäsi jostakin katveesta vasikankokoinen lurppakorva tavoittelemaan paljasta nilkkaani. Vetäisin ranstakan ohjaussarven sisältä ja sivalsin sillä ensin pienesti, mutta kun hurtta ei totellut vaan raateluhampaat irvessä ja kuolaisesti rähisten kävi uudellen hyökkäykseen ravautin sellaisella voimalla, että siltä halkesi korva kahteen osaan. Mutta saatana se vain yltyi siitä ja yritti uudestaan. Sain väistetyksi ja kun polkaisin rajusti polinta yrittääkseni karkuun, poljin paukahti sopivasti puraisuun valmiiseen koiranleukaan. Kieli jäi hurttaperkeleeltä hampaiden väliin ja se loikkasi lähimmästä portista pihaan eikä tullut enää takaisin. Sen ulahdus oli kyllä korvia vihlova. Toivottavasti se kuolee antamiini tälleihin sillä moisen hampaissa voi heikommalta vaikka henki lähteä.

Lietmajärvellä panin merkille saman minkä heti Kostamuksessakin: Nuorehkojen miesten kännikulttuurin ja että porukoissa oli myös naisia jotka ulkonäöstä päätellen olivat olleet niissä riennoissa jo kauan mukana. Pitääpä muistaa katsella kaupoissa paljonko vodka maksaa kun se niin runsainmitoin näyttää iloa ankeaan arkeen rahvaan keskuuteen tuovan alkuviikosta lähtien.

Ke 11.6.2014 klo 00.45 2 leiri

Pystytin rysän vesakoituneelle rinnepellolle. Pieniä männynvänttyröitä ja koivunkurjia elellä kituroi myös ja sodanaiakaisia juoksuhautoja ja niiden valleja haamullaan muutamin paikoin. Tänne sivutieltä könytessäni näin tuoreempiakin lapioidenpistoja siellä täällä. Luultavasti metallinpaljastintouhottajat täältäkin nurkkiinsa sota-ajan romuja etsivät. Leiriä pystyttäessäni mäkäräisten laumat painuivat partajouheikkooni porukalla ja korvanlehdestäkin vuotaa verta niiden jäljiltä.

Joku lintu laulaa "tokitoki-tokitoki" ja toinen vastaa "tiketitik-tiketitik". Käet kukkuvat myös vallattomina ja näihin ääniin lienee hyvä uinahtaa.

Klo 09.30

Nukutti makiasti. Heräsin auringon lämmittäessä rysää kuumaksi jo ennen kahdeksaa. Kävin ihmettelemässä aamunvaloisaa ympäristöäni, tonkimisten jälkiä, yhtä metsänpeittoon rautaisesti ruostunutta vanhaa kuormakonttia joka on toiminut ehkä jonkinlaisena työmaaparakkina. Kävelin myös sivutienpätkän alas Rukajärven tielle josta kuulin työn ääniä. Sanoin tienvarsivesaikkoa vesurilla katkovalle, hikiselle haalarimiehelle drastuit ja karttaa osoitellen kyselin Ontrosenvaaran sijaintia. Se viittilöi innokkaasti siihen suuntaan, jossa leirini sijaitsee ja ihmettelin tuuriani, että sinne yöllä väsyneenä osasin poiketa. Kun sitten tulin takaisin päin, havaitsin julmetun sotamuistomerkin oheiskoristeineen metsänlaitaan, harjateräksestä hitsaamalla tähtikuvioituun aitaukseen suljettuna. Ja tietenkin paikalle oli raahattu myös muovisia kukkia ja seppeleitä.

Olin siis yöpynyt juuri niillä kunnailla, jossa isäni haavoittui 70 vuotta sitten 5.8.1944! Noissa loppurytinöissä myös isän sotakaveri, lapinlahtelainen Matti Viinikka sai luodin rintaansa samalta pikakiväärimieheltä kun oli syöksynyt isäni luo kysymään, sattuiko miten pahasti, mutta sortuikin itse kuolleena isän päälle. Oli isä kerennyt Matille suhahtaa, että elä tule ihteesi tapattamaan, perkele. Tarinan kuulin pikkupoikana niin monasti, että siitä kai muodostui jonkinlainen "sotakokemus" omaankin mieleeni ja siksi Mattia varten olin tälle retkelle mukaani laminoinut valokuvan hänen sankarihaudaltaan ja sen löin int 40-haarukalla juoksuhaudan kupeessa kasvavan petäjän kylkeen.

4 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Niin jälkensä se on meihin, sotilaiden lapsiinkin jättänyt!

mikis kirjoitti...

Noita venäläisiä taloja, hruštšovsenkoja, kun katselee, tulee mieleen että arkkitehdit ovat olleet krapulassa kun ovat ne piirtäneet, ja rakentajat kännissä kun ovat ne rakentaneet. Tai päinvastoin.

Ripsa kirjoitti...

Kiva oli että pikkupojat ottivat sinut ystävällisesti vastaan!

Ne Kostamuksen talot olivat suomalaisten rakentamia. Samanlaisia ovat Toijalasta Helsinkiin ulottuvan alueen maisemat: betoni on ollut kehnoa ja sulanut poies rautatankojen päältä, ja sieltä ne kuulemma irvistelevät ruostuneina.

Voi olla että tuonkin kamalassa kunnossa olevan talon betonin laita on ollut sama. Kai niillä urakat on olleet päällä.

Hämmästytti se sotamuistomerkki. Kukahan sen on pystyttänyt, suomalaiset, karjalaiset vai inkeriläiset? Tuskin kumminkaan venäläiset.

Juomiskulttuuri tarkoittaa loputonta itsesäälin sekaista epätoivoa. Niin luulen. En ole sellaisia porukoita koskaan tavannut, muutaman yksilön kyllä, mutta ne ovat epäonnistuneiden yhteisöjen merkkejä. Kai niitä epätoivoisia yhteisöjä on myös Suomessa?

Sitten tulin ajatelleeksi toista asiaa, jota ehkä olet siellä telttaillessasi aatellut: miten toimivat sota-ainakana suomalaiset miehittäjä? Niistä keskitysleireistä kyllä jo tiedetään, niitä taidettiin kutsua siirtoleireiksi ja niihin sijoitettiin nälkää kärsimään venäläisväestöä. Mutta en tiedä ovatko ne olleet traumaattisempia kuin Stalinin leirit.

Lehdessä luki pari päivää sitten, että Karhumäelle tulee Stalinin suomalaisvainojen muistomerkki. Vai suunnitellaanko sitä vasta? Siitä on ollut kuvauksia kirjoissakin. Luepas vaikka Anita Konkan opus nimeltä Musta passi, jossa on vankka todellisuustausta!

No varmaan sulla muutenkin riittää lukemista.

Valto-Ensio kirjoitti...

Ripsa, Karjalassa runsaat sotamuistomerkkiesiintymät kauttaaltaan ovat venäläisten tekoa, muutamia suomalaisten vaatimattomia patsaita vain tapasin.

Venäjällä nousevan uusnationalismin propagandailmasto lisäksi kiillottaa ja seppelöi ne räikeimmistä räikeimmin värein. Valtio on vankasti asialla ja kustantaa pienempienkin kylien hallinnon toimet lähihistorian sotaisan perinnön vaalimiseksi.

Noiden karmaisevasti toteutettujen, kiillotettujen ja muovikukitettujen patsaiden äärellä tulee aika kurja olo kun itse tietää, mitä verinen eilinen sisältää ja miten ja mitä varten sen muistoja silti edelleen väärennellään ja käytetään.

Suomessakin tätä uhoa on, mutta toistaiseksi se on kyetty aitaamaan harvojen ajattelemattomien päihin. Raatteentien muistomerkki ja sen kunnostutyöt sekä muutamat muut kohteet sekä niistä kiinnostuneiden turistien määrä panevat kyllä ajatteleman toisinkin.