torstai 1. tammikuuta 2015

38. Petroskoi

Pe 27.6.2014 klonviisarit alkavat hipoa iltakuutta

Lähellä rantabulevardia, Coca Cola-rättimainosten alla tässä istun ja syön lihapiirakkaa, tai mitä nämä lienevät? Ostin niitä kaksi. Maksoivat yhteensä satakymmenen ruplaa eli vähän päälle 2 euroa. Hyvänmakuisia ovat. Pyysin molokoa juomaksi, mutta se oli hakusessa kun kylmäkaapeissa oli vain limppareita ja mehuja. Sain puolenlitran motin eteeni kun odotin hiukan. Pöytään sen töytyytti sama puhelias täti joka tiesi, millä eväillä kulkurilta näläntunne siirtyy tuota tuonnemmas. Kahvitkin se äsken toi vaikka en pyytänyt. Siitä ei edes maksua perinyt. Eikä ollut neskaffen lurua. Lie vaikka Presidenttiä ollut? Tiesi kai, että finskipojat ovat kovia kahvinjuojia.

Hiljaista on. Yksi pariskunta istuu selin minuun. Ne napsivat pieniä hiukopaloja paperilautasilta ja juovat colaa päälle. Naisen punakyntinen käsi lepää miehen olkapäällä, välillä etusormi kohoaa sivelemään punakkaa korvansivua. Mies käyttää karvaselkäistä kämmentään naisen paljaalla polvella pöydän alla, puristaa kevyesti. Lähtevät kohta naimaan, on sen näköistä niiden vaivihkaiset esileikit.
Tuossa rantabulevardille mennessä on ylitettävä suljettu katuosuus. Sen sileälle kaistalle on parkeerattu sähköisiä pikkuautoja. Yhdellä keltaisella joku viisivuotias parhaillaankin turruuttaa. Äidillä kauempana on hauskaa kun poika runtsailee puskureita korkeisiin rotvallin reunoihin.
Kävin yläkaupungilla etsimässä pankkia vaihtaakseni ruplia. Kysyin tietä kivijalkakaupasta eteeni tupsahtaneelta naiselta. Sattui olemaan tallinalainen turisti eikä sillä ollut pankin sijainnista hajuakaan. Sen mies kiipesi myös louhuiset ja ahtaat portaat ulkoilmaan. Molemmilta sujui suomenkieli, mutta eivät olleet mitenkään puheliasta tai uteliasta sorttia. Summassa sitten tollikoin katuja pitkin kunnes satuin suuren pankkirakennuksen eteen. Nykivät juuri ovea lukkoon kun aioin sisälle tormata joten toimitanpa pikkuiset rupla-asiani sitten Aunuksessa.
Rikkaus ja köyhyys loimivat täälläkin toisiaan korville. On prameaa rakentamista ja lahoavia, vanhoja taloja. Liejupihoja ja asvaltilla siliteltyjä. Kynnyksettömiä kevytväyliä ja sellaisia, joille ei invalideilla pyörätuoleineen asiaa ole, tavallisella pyörälläkin liikkuminen on sitä ja tätä.
Köyhemmillä pihoilla lapset ilakoivat ja maatuskat levittävät pyykkejä kuivumaan, korkeiden tornitalojen pihamailla ei paljoa liikettä näkynyt. Värikkäiden kerrostalojen parkkipaikalla valokuvatessani, puhutteli minua pari rotukoiria taluttavaa nuorta naista. Toinen koirista pyörähti istumaan jalkateräni päälle ja katsoi silmiin kuin olisi ollut jotain vailla. Kuvaan eivät naiset suostuneet vaikka eivät mallin mitoista miltään puolelta tarkasteltuina jälkeen jääneet. Tuoksuivat voimakkaasti hajuvedelle. Osasivat englantia. Selitin niillekin matkani ääret ja määrät karttaa apuna käytellen. Greisifinskiksi taisivat mainita.

Kerrostalojen pihoilta  oli autoille varattu hulppeasti kivipetitilaa ja lisää rakennettiin kelloa vilkuilematta. "Jututin" armenialaisia kivityömiehiäkin. Haisivat viinalle kovasti, mutta homma näytti käyvän heiltä. Hauskoilta he vaikuttivat kovasta ammatistaan huolimatta.
Näin kaupungilla ja täällä rantamaisemissakin miliisejä sekä jalkapartioina että autoilla ajelemassa. Jossakin kadunkulmassa näytti vilahtavan myös hevosen takapuoli ja sen selässä ratsumiliisi, mutta voi olla, että oli kangastus. Millainen lie järjestyksenpidon ankaruus näinkin suuressa kaupungissa. 20 kilometriä rantaviivaa ja liki 300 tuhatta asukasta niin kyllä tännekin mahtuu jos vaikka mitä.
Rantapuiston esiintymislavalla harjoitteee notkeavartisten nuorten ryhmä parhaillaan jotain esitystä. Sen verran ohitse kulkiessani seurasin, että olisi tiedossa musiikillista ohjelmaa jos vain olisi ieti jäädä aloilleen illaksi ja yöksi. Mutta mihin vatukkoon majoittuisin? Jossakin kuopiolaisessa puskassa voin kuvitella telttailevani, mutta täällä tuntuu ettei uskalla. Koiria vähintään täytyy pelätä ja niitä tuolla syrjemmässä varmasti luuhaa. Kauempana siintelee Onego Palacen silhuetti Ääniselle antavine näköaloineen, mutta enpä tunne vetoa mennä edes tarjolle, laskisivatko ulko-ovea syvemmälle tällaista rehjaketta. Tavallinen majoittuminen 3800-4700 ru ja sviitit 5900-25000 ru, sanoo esite.
Karjalan Sanomissa käynnistä sen verran, että löysin toimituksen tovin etsittyäni. Siellä nuori toimittaja Jelena Gagarina haastatteli, päätoimittaja Mikko Nesvitski antoi tilannekatsauksen suomenkielisen lehden näkymistä ja poislähtiessä jututin vielä Carelialehden päätoimittaja Armas Maskinia.

Jonkinlainen agitaatipläjäyshän siellä median tilasta yleensäkin tuli. Voiko kaikkea pureskelematta niellä, niin sitä pitää miettiä vielä. Venäjän valtiolla on niin vahva taloudellinen ote näihinkin julkaisuihin, ettei ne ainakaan vapaita meikäläisessä katsantokannassa mitenkään kykene olemaan; joku muu kuin päätoimittaja ja lehden hallitus sanelee suunnan; tukkii tai availee sanojien suita intressiensä mukaisesti.

Sen vaistoaa täällä kuljeskellessaan muutenkin, että edelleen mediavallan  isäntänä  on keskusjohtoinen politiikka ja pelottavana haamuna taustalla yhdenkaavan poliittinen, mieliä ja kehoja monien tulevienkin sukupolvien tarpeiksi murskannut ja tuhonnut lähimenneisyys.

Meillä Euroopassa median suunnan sanelee markkinatalous joka kyllä antaa vapaat kädet (ja suut puhua) kirjoittaa, videoida ja valokuvata melkein mitä, missä ja miten tahansa, mutta päätoimittajat ja medioiden hallitukset ovat silti kovan rahan isäntien varjoja vain. Kaikki sanomalehdet hukkuvat jo nyt internetin tarjoaman uutistavaran ja mainostamistarpeen paljouteen jotka toisaalta toimivat tehokkaana, markkinataloudelle mieluisana suodattimena. Kaikki raskas ja asiallinen painuu pohjalle, vain kaunis kimallus hintalappuineen ja ostamiskehoituksineen pinnalla kelluu.

Niin tai näen aina viärinpäen. Alkavat mietteet mennä alueelle, jota en kuitenkaan perusteellisesti hallitse, mutta mielelläni olen panemassa kapuloita rattaisiin. Taidanpa siis ruveta valumaan Aunusta kohti kun ei ilmakaan hassummalta tunnu. Klo on nyt 20.00.

20 kommenttia:

Ripsa kirjoitti...

Ja nyt tästä tuli mieleen että oletko lukenut Olavi Paavolaisen Synkän yksinpuhelun? Siitä pidettiin hirveä älämölö kun se ilmestyi, nyt todennäköisesti sitä voi lukea kuin yhden ihmisen näkökulmaa historian käänteeseen.

Paavolaisella on siinä kirjassa luku nimeltä Aunus, harmaasilmä. Tarkoitti jotenkin sitä, että se oli positiivinen paikka. Mulla ei ole kirjaa, koska kun yritin ensimmäistä kertaa sitä ostaa joskus 60-luvulla, se oli loppuunmyyty ja sitten siitä ei aikoihin otettu uutta painosta ja sitten kun otettiin, en taaskaan ehtinyt ajoissa vaan se uusikin painos myytiin loppuun.

Kirjastosta viimein löysin sen lukeakseni. Sotahistorian tuntijat ovat sitä kirjaa kammanneet tiheällä kammalla ja jotkut asiantuntijat väittävät että kaikki ei ole autenttista, siis sodanaikaisista päiväkirjoista poimittua, vaan osa oli kuulemma jälkiviisautta.

Meille sodanjälkeisille sukupolville vissiin miltei kaikki on jälkiviisautta, ellei sitten ole sattunut olemaan isiä ja äitejä jotka ovat kyenneet toden puhumiseen. Ehkä joillakin on ollutkin.

a-kh kirjoitti...

Monet Karjalankannasta koskevat tekstit ovat enemmän mielenmaisemia kuin todellisuutta. Valloittajat ryöstelivät surutta ortodoksikirkkojen ikoneita ja muita kulttuuriaarteita ja Paavolaisen tehtävänä yhtenä heistä tuli huolehtia siitä, ettei tavallisen sotamiehen reppuun joutunut mitään erityisen arvokasta.

a-kh kirjoitti...

Sikäli täydennystä edellisiin, että Aunus sijaitsee tietenkin Laatokan ja Äänisen välisellä kannaksella likellä Laatokan rantaa.

a-kh kirjoitti...

Paavolaisen runollinen ilmaus Aunus harmaasilmä perustuu Aunuksen runsaaseen maalaamattomaan rakennuskantaan.

Valto-Ensio kirjoitti...

Ripsa, terveisiä Jyväskylästä!

Onhan tässä tullut Paavolaista luettua hänen synkästä yksinpuhelusta eri kirjoittajien elämäkertoihin sekä kirjoiteltua itsekin lukemisen vaikutuksista viime vuosina, ja ihan äskettäinkin.

Kyllä minuun jonkinlaisen vaikutuksen teki ko. kirja.

Viimeksi luin uusimman H.K. Riikosen tutkielman "Nukuin vasta aamuyöstä", joka ei antanut hänestä paljoa entiseen jo tietämääni lisukkeita; tuli hieman tympääntynyt olo kirjaa lukiessa.

Olisi se Pano Rajalankin "Paavolais-tutkielma", joka sekin ilmestyi viime vuonna, mutta koska tiedän sen käsittelevän tunnetun elämäkertatahtailijan tapaan kohteensa eräitä yhdenpuolen ominaisuuksia, niin tuskinpa siitäkään mitään erikoista kostuisi.

Rajalaa kohtaan tunnen enämpi inhoa kuin ihailua jo ihmistyyppinä vaikka kuinka olisi viisalla päällä siunattu ja siksi en ota hänen kirjoittamiaan kirjoja käteeni lainkaan. Saatika että ostaisin...

Jälkiviisauskin paranee iän myötä. Tai sitten ei. Kaikilla isillä ja äideillä ei ollut totuudesta tietoa niin mistäpä se sitä olisivat lapsilleen jaelleet. Samassa propagandavenessä on koko suomalainen kansakunta keinuntansa keinunut. Eikä tahti ole sen kummempi, vene vain on vaihtunut toiseksi; samalla tavalla näkyy kyllä vuotavan.

Ohi aiheen, mutta kuitenkin tähän liittyen mitä ihmislajin ominaisuuksiin tulee, niin nyt lukemiseni alla oleva kirja "Erehtymättömät", eli suomalaisten pankkien historian poikkileikkaus antaa kyllä selvän todistuksen ihmisen kyvyttömyydestä ottaa oppia historiasta. Eli että ihan sama, puhuvatko isit ja äidit lapsilleen totta vai valehtelevat kun eivät totuutta tiedä, koska uudet sukupolvet kuitenkin haluavat tehdä "omat" virheensä vaikka ne jälkitarkastelussa osoittatuisvat tuhannennen toistoksi, ehkä eri variaatioin varustelluiksi, kuin mihin edesmenneet sukupolvet isineen ja äiteineen ovat sortuneet.

Valto-Ensio kirjoitti...

Kalevi

Karjalankannasta ja varmaan Karjalaa koskien yleisemminkin tekstit, kenen tahansa kirjoittamat, pakkaavat menemään mielenmaisemakirjailuiksi. Lapinkävijöiden rustaama Lappi-kirjallisuus on ehkä vielä parempi esimerkki tästä. Kävijät ja käväisijät ovat nimensä mukaisia. Niin kaikkialla.

Miten syvälle esim. Ville Haapasalo rahan ja assistenttiarmeijan keralla pääsee kohdeseutujensa sielunmaisemiin?

Paavolaisella teksti saattoi sisältää omien kotiseutujen ikävää nostalgisessa mielessä, mutta jotenkin tuli välillä tunne, että hän paskat kivennavoistaan välitti.Helsinki oli nuorelle Paavolaiselle eläväisempi.

Toisaalta sitten Keuruulle rakentelemansa "mielenmaiseman" Kivenavasta lukiessa ikävän tunne on ehkä todellisempi.

Mutta niinhän monesti on ihmisen, joka joutuu kotiseutunsa jättämään pakolla (sotien alta) tai "pakosta" kuten amerikoihin ja Ruotsiin lähtijät, niin sitä muuttuu eräällä tapaa irtolaiseksi eikä rauhaa sen jälkeen saa missään. Tunnen sen omissa luuytimissäni.

Minun reissuni Karjalaan oli joka tapauksessa pikareissu ja kirjoitusyritykseni sieltä sen mukaisia. Sisälle mihinkään syvempään "näkemiseen" ei tällaisilla retkillä mitenkään pääse. Ei edes mielenmaisemia sieltä kunnolla kerkeä tavottaa.

a-kh kirjoitti...

"Omat pojat" Kivenvavan huvilankin lähtiessään polttivat. Polttokäsky kävi kautta linjan. Vainolaiselle ei pitänyt jättää mitään, mistä olisi ollut sille hyötyä. Jäi sentään kirkkoja talleiksi, varastoiksi, elokuvateattereiksi, ravintoloiksi. Hautakiviä ilmestyi uudisrakennusten perustuksiin ja portaisiin.

Laamasen Olavi Paavolainen on väitöskirja ja tieteellisessä ruodussa pysyvä, Rajalan mielestä jopa liiankin yksityiskohtaisesti.

Luennossaan Paavolaisesta Laamanen piti Riikosen Paavolaiskirjaa aarreaittana. Ehkä hän olisi halunnut sanoa Paavolaisesta enemmän kuin mitä akateeminen kurinalaisuus antoi myöten.

"Kolme sykähtelevää naisfiguuria Affärcentrumin eli Vanun katolla: Silo luo suloa. Tulenkantajan lahja Suomen Turulle", kirjoittaa Jarkko Laine teoksessaan Soutajat Aurajoella. Riikonen tämän mainitsee kertoessaan Paavolaisen urasta Kudos Oy Silon mainospäällikkönä.

Siisti ja asiallinen on Riikosen kirja eikä hän mässäile Paavolaisen elämänkaarella ja jättää kertomatta, että silmänvalkuaiset keltaisina Paavolainen kuoli Kivelän sairaalassa alkoholismin aiheuttamaan maksakirroosiin. Sen kertoo Rajala.

Jos haluaa elämäkertaan vähän seiskaa, kannattaa lukea Rajalan Paavolainen. Ei sekään teos huono ole, jos tyylistä tykkää.

Edellä mainitut kolme Paavolaiskirjaa olen lukenut. Niistä saisi kelvollisen leikkaa ja liimaa yhdistelmän.

Herää kysymys, vieläkö Paavolaisen ruumiissa ryöstämistä riittää. Em. kirjureitten mielestä kyllä.

Ripsa kirjoitti...

Valto, Kalevi

Joo, tajusin tottakai, että Aunuksen talot ovat olleet harmaita. Kun rakennetaan hirsistä, niin pitää tietää mihin aikaan vuodesta kaataa ne männyt. Se pitää olla se aika kun pihka alkaa vähitellen nousta puun oksiin ja runkoon, mutta se ei saa olla edellisvuotista.

Sillä tavalla hirret säilvät käytännöllisesti katsoen ikuisesti.

Tätini tunsi Paavolaisen koska sattui elämään taiteilija/kirjailija -piireissä Helsingissä 20-30-luvulla. Häneltä olen jotain kuullut Paavolaisesta, vaikkei siitä ole paljoksi. En usko että Paavolaisessa on paljon ryövättävää enää.

Olisi hienoa jos Paavolaisen koko tuotannosta otettaisiin uudet painokset, koska hän on kuitenkin tärkeä kommentoija siinä vaiheessa kun saatiin elää iloinen 1920-luku kunnes ilmapiiri alkoi kiristyä 1930-luvulla ja sitten se sota tulikin jo.

Olen ollut surullinen siitä, että Paavolainen juttui teatteritoimitukseen, radioon, eikä ilmeisesti enää osannut ruveta uudistamaan sitä. Vuolijoki taisi olla vielä silloin radion pääjohtajana. Alkoholismi on kamala sairaus ja siihen kuoleminen on varmasti hirveä kohtalo.

Sanotaan että Tulenkantajat käytti Kannaksen bileissään myös jotain vahvempaa poltettavaa nautintoainetta, mutta kaipa Suomessa alkoholi vie aina voiton, mikäli ihminen on riippuvainen kemiallisista aineista pystyäkseen toimimaan.

Tuosta aiheesta minulla ei ole edes toisenkäden tietoa. Eikä minua kiinnosta ihmisten nautintoaineista repostelu muutenkaan. Tärkeintä on kyllä se, että Paavolainen kirjoitti ne kirjansa ja että hänellä oli aivan varmasti vaikutusta Suomen piskuisen älymystön ajatteluun.

Sen olen ymmärtänyt, että Paavolainen ei kyennyt sodan jälkeen kirjoittamaan Neuvostoliitosta suunnittelemaansa matkakirjaa. Voi olla kyllä niinkin ettei kustantajien sensuuri olisi päästänyt sellaista kirjaa läpi.

a-kh kirjoitti...

Sotasensuuri ei päästänyt 1941 ulos Olavi Paavolaisen ja Martti Haavion kirjaa Taistelu Aunuksesta. Se julkaistiin vasta 2011.

Olavi Paavolainen ei kuulunut maamme älymystöön eikä akateemisiin piireihin. Hän oli epäpoliittinen henkilö, jolla oli nimenomaan kulttuurinen katse. Hän oli henkeen ja vereen asti esteetikko.

Paavolaista on sanottu takinkääntäjäksi. Saksan ja Neuvostoliiton suhteen hänellä oli kääntötakki. Lukemani perusteella hän tunsi suurempaa viehtymystä Saksaan kuin Neuvostoliittoon, mutta natsi hän ei kumminkaan ollut ja kommunistia hänestä ei tullut. Tosin hän vielä välirauhan aikaan, jolloin Saksa tuntui olevan vahvoilla, opiskeli Hitlerin Taisteluni-kirjaa ja liittyi yhteen maamme natsimielisistä yhdistyksistä varmistaakseen kulttuurisen selustansa Saksan voiton varalta.

Paavolainen oli aikanaan Yleisradion teatteriosaston ylivertainen kehittäjä ja siinä ominaisuudessa Suomen suurimman teatterin johtaja. Hänen
neliosainen Valitut teokset ilmestyi Otavalta 1961. Hän kuoli 1964.

a-kh kirjoitti...

Paavolainen oli ainakin meikäläisittäin suurten linjojen eurooppalainen kulttuurikriitikko ja -matkailija, joka oli erityisen kiinnostunut saksalaisesta kansallissosialismista, italialaisesta fasismista ja neuvostokommunismista, kolmesta maailmansotien välisen ajan Euroopassa vaikuttaneesta autoritaarisesta poliittisesta liikkeestä, mutta hänen kiinnostuksensa oli nimenomaan kulttuurista, ei poliittista. Kun häneltä kysyttiin, miksei hän kirjoittanut natsivaltion juutalaisvainoista, hän vastasi, ettei hänelle sellaista näytetty. Nauvostoliitossa taas näytösoikeudenkäynnit oli jo pidetty Paavolaisen saapuessa sinne.

Paavolaisella oli viisuminsaantivaikeuksia Neuvostoliittoon ja voi tietysti arvailla, millainen kirja häneltä olisi syntynyt, jos hän olisi päässyt matkalle joitakin vuosia aiemmin. Lähtiessään hänellä oli mukanaan suosituskirje, jossa Hella Wuolijoki esitteli hänet Suomen parhaana esseistinä, kriitikkona ja kulttuurimatkailijana, jonka kirjoja luetaan koko Skandinaviassa. Hän toivoi, että Paavolaista autettaisiin kaikin tavoin tutustumaan venäläiseen kulttuuriin ja Moskovan mahtavaan rakentamiseen.

Hella hehkutti, että Paavolaisen sielu oli hehkuva ja hänen sulkakynänsä kuuma. "Polttakoon Moskova hänen sydämensä!!"

Kuukautta ennen Paavolaisen lähtöä Neuvostoliittoon juhlittiin Vienolassa hänen äitinsä 70-vuotispäivää. Seitsemän kuukautta myöhemmin taloa ei enää ollut.

Ville Laamasen väitöskirjassa kerrotaan neuvostoliittolaisten asiakirjojen valossa Paavolaisen kesällä 1939 tekemästä kulttuurimatkasta.

Paavolainen kirjoitti matkakokemuksistaan muutamia artikkeleita joihinkin lehtiin ja piti yhden esitelmän, mutta kirja jäi kirjoittamatta, Hertta Kuusisenkin suositteluista huolimatta.



Valto-Ensio kirjoitti...

Ripsa, oopiumi oli ilmeisesti siihen aikaan helpostikin saatavilla olevaa huumausainetta ja sen kokeiluista löytyy mainintoja Paavolaiseltakin kun pitivät pikku juhliaan joissa mm. rakentelivat esityksiä ja pukeutuivat naamiaisasuihin, tai olivat ilkosillaan. Naivat, söivät ja joivat mikä nyt ihmistoimissa ei koskaan mikään erityinen asia ole, salatumpi vain historiankulun ajanjaksosta riippuen. Tässä jaksossa, jota nyt eletään, edellämainitut toiminnat ovat enämpi sääntö kuin poikkeus; ylenvoidaan joka tasolla ja tekemisessä.



Valto-Ensio kirjoitti...

Kaleville kiitos asiantuntevasta Paavolais-tiivistelmästä. Itse en moiseen kykene. "Tunteilen" vain.

Anonyymi kirjoitti...

valto

kirjoitat: "kaikki raskas ja asiallinen painuu pohjalle, vain kaunis kimallus hintalappuineen ja ostamiskehoituksineen pinnalla kelluu."

miten osuvasti ilmaistu. pääni kuumenee, kun mietin mitä pitäisi tehdä, ettei noin olisi. minun on tunnustettava, etten enää osaa ottaa kantaa mihinkään monimutkaiseen, vaikka kuinka miettisin puhki pääni. ehkä se on tylsistymistä. uudenvuoden aattona sain ensimmäistä kertaa elämässäni independent-lehden kymmenestä kysymyksestä tulokseksi puhtaan nollan!

jos tänään järjestettäisiin joku äänestys, menisin kyllä uurnalle, mutta pudottaisin tyhjän lipun. enkä olisi varmaankaan ainoa niin tekevä. ehkä onkin aika antaa puheenvuoro hamletille ja kaikille hänen sukulaissieluilleen.

meri

Valto-Ensio kirjoitti...

Meri, onko monimutkaisia asioita olemassakaan?

Melko varmaa on, että se on harhakuva.

Monimutkaisia asioita alkoi ilmaantua sitä mukaa, kun asiantuntijoita sikisi jokaiselle yhteiskunnan oksalle kykkimään. Lopulta ei enää riittänyt se, että asiat olivat asioita vaan niihin istutettiin etuliitteet monimutkainen ja erikoislaatuinen joihin voitiin erikseen lyödä oma hintalappu koska asian selvittäjänkin tittelissä oli lisäliite "erikois"asiantuntija, tahika konsultti.

Äänestäminen tulevissa vaaleissa on kyseenalaista itsellenikin.

Jonkun täytyisi tätäkin purjeetonta valtiolaivaa joka tapauksessa ohjata vaikka sitten päin helevettiä. Minnehän se menisi, jos kukaan tai mikään voima ei ohjaisi tai olisi ohjailevinaan? Putoaisiko kartalta?

Kokeiltaisiin yhden neljän vuoden ajan pelkkää ajelehtimista.

Siitä olen iloinen, kun Ruotsissa panivat luun kurkkuun Ruotsidemokraateille. Keinosta ovat "erikosiasiantuntijat" mutisseet, mutta siitä viis. Eivät Ruotsinatsitkaan keinoja kaihtaneet kuten todettu oli.

Meillä soinislaisuus ennustukseni mukaan nuupahtaa kuin Vennamon kulli vanhuuteensa. Luonnollinen poistuma siis. Siitäkin olen hyvilläni.

Halla-ahokaan ei enää tule enää kantamaan puoluetta uuteen aamuun jos nyt eivät ota keppihevosekseen ja pelotteluaseekseen tätä Pariisissa tapahtunutta verilöylyä sananvapautta vastaan.

Oinonen ja Hakkarainen tekivät siinä mielessä kiitettävää pohjatyötä kannatuksen laskun eteen, että paljastivat älyttömillä mielipiteillään puolueen pohjakarvan jossa kiusalliset kirput viruksineen majailevat.

Anonyymi kirjoitti...

valto

kirjoitit: "jonkun täytyisi tätäkin purjeetonta valtiolaivaa joka tapauksessa ohjata vaikka sitten päin helevettiä."

en ole tuon pariisin tapauksen vuoksi kovin optimistisella päällä juuri nyt, joten sanon vain, että koko laivasto luovii samassa karikossa riippumatta siitä, mikä paatin nimi on tai minkä purjehduskerhon laiturissa lillutaan.

meri

a-kh kirjoitti...

Ajelehtiva alus ei peräsintä tottele.

Valto-Ensio kirjoitti...

Meri, murhat Pariisissa sattuvat yhtä lujaa kuin kouluampumiset Kauhajoella ja Jokelassa.

Ajatus lyö hetken tyhjää ennen kuin tajuaa tällaisten tragedioiden kansallisen merkityksen. Tässä keikutaan nyt järjen ja tunteen vaakalaudalla. Syyllisiä lynkataan jo eri tahoilla kuvaannollisesti.

Marie le Penn ynnä hänen puolueensa saivat tästä järkyttävästä tapahtumasta agitaatioaseen, mutta toivottavasti se riisutaan häneltä nopeasti pois.

Lähempänä meidän elämäämme sen sen saivat agitaatiotyöhönsä Suomessa halla-aholaiset ja Ruotsissa Ruotsidemokraatit, ja heidätkin on riisuttava aseista empimättä. Kaikenlaiselle pitkään jatkuvalle vihanlietsonnalle täytyy laittaa jarrut. Miten se tapahtuu, niin esimerkiksi tällä tavalla ilmaisemalla maltillisia mielipiteitä siellä, missä liikkuu ja ilmaisuvälineitä sormeilee.

Ranskalaiset itse ovat kukin ja kyynelin lähteneet liikkeelle ja se on hyvä, mutta kun kukat lakastuvat ja kyyneleet kuivuvat, on siinä nikamassa herkkä paikka...

Valto-Ensio kirjoitti...

Kalevi, ajelehtiva alus käyttää tuulivoimaa ja menee minne tuuli kuljettaa.

a-kh kirjoitti...

ve

Entä jos on pläkä?

Valto-Ensio kirjoitti...

K

"On tyyni nyt..." sitten jymötetään paikoillansa ja odotetaan kuuta uutta. Se, ankkuroituminen, olisi ihmiskunnalle hyvin, hyvin terpeellista. Sanotaan nyt aluksi vaikka tuhanneksi vuodeksi ettei yhtään mitään uutta ja ihmeellistä "innovaatiota" enää keksittäisi. Korjailitaisi olemassa olevia kuten Kuubassa taloussaarron aikana ovat tehneet. Esim. 40-50-lukujen autoilla ovat aivan hyvín pärjäilleet sielläkin.