sunnuntai 9. joulukuuta 2012

Luukusta


7.12. pe aamuyö

Kuukuppi oli nyt alempana. Se nousi kuin kiverä vene utuisien pakkaspilivien seasta jotka kiersivät rantuina ympäri sähköllä saastevalaistun maanpiirin. Jostakin kulmasta saattoi yksinäisen tähden vilkutuksenkin havaita, mutta ei milloinkaan sellaista tähtimerta, kuin Unimäen yön mustuudessa tai Kittilän Hormakummussa kun savusaunapolulla pysähtyi petäjänjuureen kuselle. Sielläkin usein Levin valot ja rinteiden tykkilumetuspilvet häivyttivät jopa revontulien loimotuksetkin.

Kiersin nyt toisensuuntaisesti kuin edellisellä lenkilläni. Sairaalanmäen yhdeksässä kerroksessa paloivat kaikissa ruuduissa valot; potilaiden elämiä sullottuina kipujen sekaiseen maailmaan; hoitajien, lääkärien, huoltomiesten, siivoojien elämiä; omaisten hätä ja huoli harmaina rantuina käytäväkattojen lampuissa. Ja ihan siellä taustalla lääke- ja välinefirmojen armoton rahastus, kyyniset ja kovat liikemiesten pärstät joita silloin tällöin Wall Streetiä koskevissa miljardihuijauksissa mediassa esitellään.

Mieli kääntyy kesken sairaala-ajatusten omaan itseen, siihen ihmiseen, joka ei voi minkään ulkoisen avulla edes luulla olevansa jotain. Ei ole isosti siunautunut aivoihin älyäkään, tuota niin suuresti ihailtua ihmisen ominaisuutta, jonka edessä maallisten taivaiden portit aukeaisivat kun vain sopivan aforismin osaisi lukkoihin survaista. Nerot syntyvät jo neroina. Ne sytkytellään koulujen puimakoneissa erilleen kuin viljasta torajyvät joista LSD:täkin keksivät uuttaa. Tajunnan laajenemisprosessistahan, tai sen puutteesta, ihmisten lajittelussa tuonne tai tänne vain on kyse. Koulut ovat gestabo, joka elämänportilla ihmisenalun kelpoisuuden puntaroi.

Minussa jos neroutta lapsena oli, sen kaiveli elämän kaavinrauta jo alkumetreillä laskisankoon kuin puoskari ei toivotun raskauden. Tästä ajatuksesta olen ollut jo kauan hyvin surullinen. Muistan ihan pienestä asioita, joita ei edes aikuisen päähän aina juolahtanut. Joskus sanoinkin mitä ajattelin ja ihmiset ympärilläni siunasivat tästä pojasta pappia kun muunlaista viisautta ei sillä perällä tunnustettu. Paitsi osinpäin kelvottomien kansankynttilöiden joita pelättiin aikuistenkin joukoissa. Mutta se minun viisauteni, se ei ollut matemaattista tekemisen viisautta. Se oli jotain hämärää, joka koivujen tuulenpesissä soi.

Kävelin Kettukallion kautta Purolaan, vähän kaupunkiin päin ja sitten Kaupunginlammen jäistä kanttia Tihisenniemelle ja ponttoonisiltaa joen ylitse hautausmaalle jonka luutarhassa kynttilät tuikkivat kylmien kivien äärillä ja mahtavat, monisatavuotiset kuuset jymöttivät routaisessa maassa elämänsä kunnossa kuin eivät aikoisi koskaan kuolla. Hautausmaalta oikaisin Linnansillalle ja halkaisin tämän pienen kaupungin Kauppakatua pitkin, jossa Luotikujan kapakoista haparoi kadulle muutama humalainen kuin henkseleistä heitä takaisin olisi vedelty. Yksi paksu nuorukainen istahti kioskin rappukivelle. Sen lihaisa vyötärörengas pulpahti farkkujen päälle kuin naudan satakerta kun teurastaja viiltää nahan ja sisäkalvot etu-ja keskisormiensa välissä taitavasti auki. Näytti nukahtavan siihen, kahdenkymmenen asteen pakkaseen tuo onneton poikanen.

Umpijäätyneen joen yllä liuhusi utua ja valopylväitä nousi joka puolella kauas avaruuteen. Tuli semmoinen tuntu, kuin alkaisi lauhtua ja sataisi huomenna lunta. Prisman tunnelissa paukahti Tertun taksi ohitse, muuta liikennettä ei ollut. Kuollut pulu, joka oli viikon verran ollut nostettuna erään betoniaukon syvennykseen, oli viety pois. Samoin kynttilänjämät, jotka joku oli sen muistoksi viime viikolla sytyttänyt.

Tulin kotiin. Kello näytti puolta kahta. Valutin kupillisen kahvia, laitoin aamupuuron uuniin hautumaan. Luin Ja pesäpuu itki-romaanista sen luvun päätökseen, jossa Ranssi kuolee tuperkkeliin ja Lahja jää Timo pojan kanssa surunauhaksi sukujen väliin. Tuli hyvin, hyvin alakuloinen olo vaikka Pulkkisen kieli on tässä kirjassa kuin lapsuutensa kodin seinähirsiä hyväilisi sitä lukiessaan.

9.12 su ilta

Oli se sään lauhtuminen arvelujeni mukaista. Taivas alkoi ravistella lunta pilvienhihoistaan, ilkikurinen tuuli koetteli kaikkea irtonaista näppeihinsä, sai kolisemaan ja tyytyväisenä pyöräytteli lunta harjanteiksi minne huvitti.

Perjantai-aamun tuiskun mukana kiepahti ovilävestä tauti. Paiskasi pytylle istumaan, hakemaan oksennusastiaa sängynviereen. Rouhi kuume luita myöten, näytti sakeita unia, pani pään nöyrtymään, niskaan sytytti säkenöivät tulet, löi kipumiilulla mielen välinpitämättömäksi; vaikka sänky palaisi, sijaltain en nousisi. Lasten äiti oli lähtenyt aamusta Vaasaan enkä voinut muuta kuin petin pohjalta oksennusten ja ripulien väliin uikuttaa penskoille, että ottakee ite leipää, lämmittäkee mikrossa eilistä lihasoppaa; syökää ja juokaa mitä löyvättä.

Nyt ehkä tästä alan kohta selvitä kun tämänkin pätkän sain kirjoitetuksi yhdeltä istumalta.

torstai 6. joulukuuta 2012

Tuskaluukku


Mie kattelin ensin ikkunasta ulos pakkaseen. Mitäpä sitä muutakaan. Siirsin sitten itteni ovesta pakkasen sekkaan ja tein portailla seisoskellen höyryisiä pylyvväitä kiteistä kimaltelevaan ilmaan. Kuun puolikas oli kuin puurokuppi taivaalla kun lampsin narskuvin kengin joenrantaa, ja sillan ylite sen taakse, hotellin ja rakenteilla olevan kylypylän sivuite koko ajan vain kauemmas lähtöpisteestä. Kulin läheltä asuntoaluetta, jossa tiijän yhen mukavan naisen asuvan; siinä tuli irtonainen koira vastaan häntäänsä vispaten. Sillä oli kylymä ja korvat lumpsottivat pään kahtapuolen litteinä. Ajokoiran ja minkälie sekoitus. Ystävällisesti se minua lahkeeseen nuuhkasi ja anto rapsuttaa. Vinkaisi, kun katoin pannasta, onko numeroita tai osoitetta. Ei ollut. Jatkoin narisevaa kävelyäni ja koira seurasi kinttua hipoen. Siinä oli kohta tuoreet jäneksen tai rusakon jälet puhtaassa lumenkohassa tienlaijassa ja sesse siirtyi niitä tutkimaan. Pian se sekarotunen ulahti närreikössä ja ulina jatkui joen rantaan, vitosen alite ja häipyi kuuluvista tie- ja ratapenkereiden taakse. Minä vaen narskuttelin menemään parta kuurassa.

Meinasin oikasta kottiin suorinta reittiä kiviveistämön ja entisen rajavartiolaitoksen pihojen lävite, mutta joku työnsi pyörää kauempana valakosipulitehtaan kohalla. Seurasin sitä. Se oli se yksi vanaha mies jonka aina joskus näjen kaupungilla. Kesällä se istuu monasti harmaapäisenä joenrannan penkillä, tupakehtii eikä kato koskaan kohti. Hyvin mies oli pukeutunut, karvahattu ja isot rukkaset. Kunnon nahkasaappaat ja paksu turkki jonka helemat ylsivät mustien sarkahousujen peittämiin polovitaipeisiin asti. Tarakalla sillä oli lankakorissa melkoinen tavaramytty ja pyöränsarvessa roikkui nahkainen laukku. Se oli minusta surullisen näköistä, olihan kello jo puoliyö, ylitekin, ja kun se kuunkuppi sattui just näkökentässäni laskeutumaan vanhuksen karvahatun päälle. Kuin keltainen muuripata se siinä vähän aikaa keikkui ennen kuin ohitin miehen.

Kun minä sitten tulin kottiin takasin, kinttujen luihin koski ja naama oli ihan jäässä, parta pitkillä jiäpurrailla leuassa. Pakkanen oli laskenu kahteenkaheksaan. Mietin, minne se vanahus tässä kelissä?

Olisi teheny mieli mennä tuonne lastesa äitin viereen, mutta oli taasen riitaa iltasella, niin eipä sitä luonto antanu periksi. Ja mitä se olisi tointanut. Selekäsä se vain usseimmiten minulle kääntää jos yritän. Kai minä sitten sen arvonen olen, vaikka mitä luulen sen etteen tekeväni, että sen helepompi tässä köyhyyvessä kärvistellä olisi. Päivällähin lämmitin takat ja uunit, huolsin penakat ja ruuat tein. Imuroin. Tojotanrottelostakin sulattelin ja rasvasin jumittunneet ovienlukot, että mennevät lukkoon kun se sinne Vaasaan tentteihin taas perjantaina mennee.

Sanoin minä sille kyllä aika pahasti. Koko maailmanmenon kursaisin tähän riitaan mukaan kun niin kyrsi. Minä kun sen taijon ossaan kuin Juice vainaa ikkään. Vittuilua on niin niin monet vuojet tullut harjoteltua kaikissa näissä olemisenkäänteissään, että toiseksi jääpi immeiset, joilla vehnästaikinaa elämä on ollut. Kanssani se ei ole sitä kellään ollut, eikä näköjään tule olemaan. Vaikka yrittäsin.

Varmaan  minä kohta luovutan. Kun vielä tästään väsyn niin murahan immeisille ympärilläni, että tehkee paremmin jos ossaatte, mutta samanlaisilla evväillä mitä minulle näkkyy elämä voitelevan.

Tuli mieleen, että yksi kehitysvammainen veli täyttäsi 22 päevä 60 vuotta. Kaheksas päivä siellä Siilinjärvellä juhlat olis. Mutta milläs menet? Millä rahoilla lahjoja hankit? Sehin on huokunna näen kaavan! Nimesä on Jarmo Allan; hänen nimmeesä ei julukisuuteen muuten tarve ole kellään laittaa jos en minä sitä nyt tämän kerran tie. Se on se veli meistä seihtemästä, joka putosi pienenä Unimäen kaivoon piälleen, mutta isä kerkesi pelastamaan. Sille jäi kuitenkin siitä hukkumisyrityksestä aivovaurio kun ei siihen aikaan sairaalaan korvesta kettään viety. Jarski olisi varmaan ollut sittä terve lapsi jos ei olisi sortunu horimaan vettä keuhkoihisa. Ei ainakaan niissä geenitutkimuksissa sitä x-säröä löytynyt mikä kolomella muulla veljeksellä on. Ja muutenkinhan se on kommein ja pisin veljes meistä, niin kuin isomulukkunen Jörn Donner nuorena, mutta parempi ryhtinen.

Perkele, ettäkö tiällä oman onnesa seppiä oltasiin? Jos minä vielä jonkun kuulen semmosta minule sanovan, vejän liikkuvat taakse.

Olen minä sen verran jo elämee nähäny ja yrittäny ohjastoo omaltahin kohalta mukamas aina parempaan suuntaan. Jo sennii takia, että minulla niin paljon on vastuulleni muitahin siunautunu.

Mutta aina petäjään olen takaraivo eillä nousemani mäen laskenu.

Sielä Linnassahin iltasella sittä juhlitta. Paljokos sitä miljoonia siihen yhen illan ryyhellykseen taas kuluukaan? Jos julukisesti pääsisin sanomaan, että olisitta jakaneet nehin rahat joululahjoina omille köyhillenne tässä maassa, niin minkä vastauksen saisin? Yksinkertaisin (ja jolle majuri Björn Wahlroos ainaskin taputtaisi) olisi varmaan se, että jakamisentielle jos presidentilinnassa, tai missä yhteiskunnan instituutiossa tahansa lähdettäsiin, ei jakamiselle koskaan loppua tulisi. Niin kuin nyt kuulee Kreikan suhteen koko ajan sanottavan.

Mutta.

Entäpä jos tuo edellinen kiännetään piälaelleen? Eli kun ahneuden pohjattomien säkkien rahalla, kullalla, pörssiosakkeilla ja kaikella sillä, jolla ei vatsoja koskaan kylläiseksi saateta, täyttämiseen on kuitenkin jo aikoja sitten lähdetty, niin milloinkas sille sitten loppu tulee? Milloinka tarpeeksi kukkuroillaan ovat kultaholvit ja paratiisisaarien salaiset tilit?

Että pitäkeepä sitten tätä itepäisyyspäevee juhlallisuuksineen kuin parraassa taivaassa kotinne olisi te, joille kaikki hyvä lankijaa kuin manuille illalliset. Ja muistakeehan tuas Rokan Antin kanssa ampua muutama vihulainen sammaan läjjään illalla jos jaksatta, kun sen elokuvallisen ikinautinnon niin myöhäseksi Ylessä lakien mukaisesti siirsivät.

tiistai 4. joulukuuta 2012

Luukkutuska

Yllä on valokuva, mutta se ei näy sillä bloggerin picasa-albumin 1 gigulin kokoinen reppu on osaltani täysi. "Hupsista!" aloitti tästä pahoittelunsa kuva-arkistonhoitaja, näkymätön Viänänen ja kehotti rahalla ostamaan lisätilaa. Kuukausimaksut siinä pörssissä ovat 25 Gt:n kokoinen 2,49$/kk ja 100 Gt:n 4,99$/kk (Hinttilän antoja). Mietin tässä vain, että niinkö sinne ovat tallentuneet myös ne lukuisat valokuvat, jotka olen ystävilleni tai mihinkä minnekin sähköpostillani lähettänyt? Asiakkaaksi en Picasalle siis herkiä.

Valokuvattomuusongelmistani huolimatta korkattava se on taas tämäkin joulukuu. Sinettirengasta olen jo muutaman päivän katkonut, vaikka siitä en mihinkään mainintaa tehnyt. Pitkät ovat kaamoskuunkierteet; joillekin.

Pakkastuuli lakaisee lumettomuudessaan makaavaa maisemaa. Kourii tänä vuonna roudan syvälle märkään kuntteikkoon; mato pakenee metriin ja syvemmällekin. Joessa jää jo viisitoistasenttinen; Citymarketin eteisukkojen mittaamaa tietoa tämä.

Paukutteli lauantain ja sunnuntain välisen yön peltinen TERVETULOA-plakaattikin ulko-oven pielilautaan. Aamulla panin aikaisin maate;  olin unessa jo viideltä, virkeään päänsärkyyn heräsin ½10. Olin nähnyt hyvää unta, naistakin se siinä näytti. Mustakielinen lehmä jäi myös mieleen kun se karhealla kielellään rannettani piikkilankakujanteella vastaantullessaan nuolaisi. Ja iso pöllö, joka kuusenlatvasta lentää leuhahti tupaan kun nostelin housujani uunin edessä. Se nainen oli kontallaan nukkumassa uuninkolokkerossa jossa halkoja tavallisesti pidetään. Muistutti neiti K:ta kun kömpi kolostaan pois. Käveltiin  sitten Sieviin päin maantienlaitaa, oli kesäaamu ja vanhoja mosseja, ladoja ja fiateja klorkutteli puhkikulunein renkain ja öljynkäryisin moottorein hiekanpölyä nostattaen ohitse ja vastaan. Sanoin kulkijakaverilleni, että se vanhan talon ullakko jäi sittenkin tutkimatta. Avasi paitansa napit ja sanoi, tutki näitä jos harmittaa.

Pentti Linkolasta ilahduin sunnuntain Hesarissa. Täyttää 80 vuotta tämä luontoarvojen puolesta ikänsä raivonnut kalastaja. Lyhyessä haastattelussa hän kertaa elämänsaarnojensa sisältöä. Kuinka ovat keltavästäräkit, keltasirkut, kottaraiset ja kivitaskut käyneet vähiin hänen elonsa aikana ihmislajin raakalaismaisten toimien vuoksi. Mitenkä metsät ovat muuttuneet raiskioiksi; 95% niistä on muutamaan kymmeneen vuoteen sellukattiloihin raahattu. Masennuskin on luonnontuhoutumisen kylkiäisenä aivoihin asennon rakentanut. Ymmärrän. Niin on täälläkin sydänalaa lapsuudenaikaisten kotikuusikkojen rikkimurjonta mieltä nurin kääntänyt.

Masennuksia tulee ja masennuksia menee, mutta hulluus on alati läsnäolevaa.

Lukemisenani nyt Matti Pulkkisen "Ja pesäpuu itki". Ja niinhän se on itkenyt, kuten me, pesistämme pudonneet.

Aika entinen ei enää koskaan palaa, lalalaa.

Syyrian tilannetta seuraan sydän syrjällään. Oli Hesarin toimittaja kulkenut siellä kapinallisten Simo Häyhän kanssa. Mies kertoo ampuneensa 60-70 hallituksen sotilasta. Käy välillä kotona nukkumassa, panemassa vaimoaan ja aamulla silittää lastensa päitä: "Hei hei, isi lähtee taas tästä työmaalleen." Kumpiko puoli siellä on oikeassa? Onko sodissa oikeassaolijoita muut, kuin lopputuloksen selvittyä voittajan viiriä heiluttavat? Kuka oli/on Irakissa oikeassa? Tämäkin Syyrian tark´ampuja on käynyt Irakissa muutamaa vuotta aiemmin paksauttamassa jokusen USA:n sotilaan otsaan lyijyisen sinetin, ja nyt se taistelee riveissä, joka käy "länsiliittoutumien" aseistamana. Al Qaidakin sinne apua antamaan on hyväksytty.

Nyrkkiä tekee mieleni heiluttaa myös Israelin ja Gazan suuntaan, mutta paskaakos se tointaa.

Matti Pulkkinen asettui aikanaan Israelin puolelle. Rasautti sanoa, että lännessä mentiin kritiikittä PLO:n pulkkaan. Suomessakin Arafatin kamelien reenjalaksilla huilivat poliitikot. Ja nyt jotkut kahjot ovat tämän yhden jässikän ruumista haudastaan kaivellet poloniumtutkimuksia varten. Voi tätä mielisairasta maailmaa.

Mitä jaksaisikaan olla mieltä kun Lännen ja Idän vastakkainasetteluhulluuden vuoksi lasten ja äitien päitä edelleen murskataan.

Vitut siellä oikeasti "Pyhästä Maasta" tapella.

Nyt on sitten tämä yö ja mittarissa 25 miinusta niin kuin olla pitääkin. Uunin ja takan kyljet hohkavat lämmintä. Äsken otin kanapaistoksen ja uunipuuron pois, ovat huomisen ruuat valmiit, sen kuin tiskailen sitten astioita vain ja keittelen kahveja. Tai makailen sohvalla niin kuin se valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen ylijohtaja Juhana Vartiainen arveli pienten lasten äitien tekevän kotosalla ollessaan. Ehkä saatana makailenkin; tämä maailma ei näy suurillakaan vartiaislaumoilla valmistuvan vaikka kuinka isojen päidensä kanssa ovat kansakuntaa "viemässä eteen päin".

Mahtuukohan Eurooppaankaan muuta kuin Maailmantalouden kriisiä kun sotimiset ovat kovin vähäisiä? Vuorokaudet ympäri ne vain siitä lorsaa. Aivot alkavat väkiselläkin huuhtiutua tämän saman jargonin sävelissä.

Ja kun oma Talous on aivan perse housuitta hangessa.

Pamahti rahaa tilille, panin maksuun asuntolainan lyhennyksen ja muutaman muun erääntyneen laskun. Kun jätin maksamatta puhelukulut, niin nyt tilillä on vajaan sadan euron mäki joka pitäisi loppukuusta jaksaa silitellä ruokaan ja muuhun tarpeelliseen. Eikä perheen toisella huoltajalla raha-asiat ole yhtään sen hassummin. Mikäs tässä. Rusakoille kohta rihmasia omenapuiden taimien väliin virittelen...

Kuulin, että joulukin kohta olisi, ja että lahjoja... hah.

lauantai 24. marraskuuta 2012

Terapiakorvo

-Synnytys on vaekeeta, sanoo velttoleukainen mies peruuttaessaan mielenterveystoimiston käytävään, huoneeseen päin kumartaen. Hän sysää kainalorullana pitämänsä karvahatun kaljunsa peitoksi ja se holahtaa paljaiden kulmien päälle, miltei ripsettömien luomien raosta valjuina tihrustaville silmille. Sitten pitkäluinen mies poistuu käytävän päässä olevista teräsrunkoisista, panssarilasista pariovista ulos karvahatun korvalliset tahdikkaasti pään sivuilla humpsaen. Venähtäneet neulekintaat toppatakin taskujensuista heiluen.

Meidät kutsutaan viiden käytäväkellon raksauksen päästä sisään. Satu kävelee suoraan vihreäkankaiselle tuolille toimistopöydän eteen, laittaa käsilaukkunsa pöydänreunalle. Istahtaa. Tuolinjalan liitos napsahtaa kireästi. Minä jään seisomaan Alvar Aalto-jäljitelmän viereen ovensuuhun.

-Minä olen psykologiharjoittelija Enni Kuivamäki, päivää. Voisitteko odottaa vähän aikaa käytävällä niin keskustelen ensin rouvan kanssa kahden kesken, hän sanoo arkisella äänellä katsellen vasempaan poskeeni. Käsi on lämmin, kuiva. Peukalontyvessä rispaantunut ihottumankieleke. Nenän alla muhii valkealakkinen näppylä, tulehtuneen punareunainen. Kirkkaaseen muovitaskuun pujotettu henkilökortti läpsöttää ruudullisen miestenpaidan väljässä rintamuksessa, pienesti kohoavan oikeanpuoleisen tissin päällä.

Ehdin purkaa karun odottelukatveen täyteen ajatuksia ennen kuin Kuivamäki kutsuu takaisin huoneeseensa. Satu kyhjöttää kyyryyn lysähtäneenä sivuttain ovelle päin. Olkapäät nytkähtelevät. Poskipään turvotus punoittaa. Satu on riisunut ruskeasankaiset silmälasinsa käsilaukun viereen pöydänkulmalle.

Psykologiharjoittelija alustaa innostuneena psykoanalyysitaikinaansa, jonka juuren hän on laittanut happanemaan huoneen kokoiseen terapiakorvoon. Lyijykynä pyörähtelee ohuissa, solmunivelisissä sormissa suipposieraimisen nenän korkeudella. Kyynärpäät narahtelevat luisesti kirjoitusalustan muovisella päällysteellä.

Satu itkee. Märkään nenäliinamyttyyn, jolla hän kuivaa kasvojaan, on tarttunut jostain teippirullan ristikkokuvioinen aloituspätkä. Katson Sadun kädenselkään sarveiskalvoja polttavan sumun lävitse.

-...me tässä Sadun kanssa sovimmekin jo, että aloitamme täällä viikottaiset tapaamiset, joiden aikana on tarkoitus käydä lävitse hänen nuoruudestaan, jopa aivan varhaislapsuudesta saakka sellaisia kokemusperäisiä tapahtumia, jotka ovat vaikuttaneet voimakkaasti hänen kehitysvaiheessa olevaan psyykeensä, ja joilla ehkä saattaa olla merkitystä siihen tilanteeseen, ja tilaan, johon Sadun mielenterveys on nykyisellään ajautunut. Me...

Kun Kuivamäen taikina kohoaa sälekaihtimien yläreunan tasalle, haluaisin lähteä hakemaan äskeisiä ajatuksiani käytävän odotussyvennyksestä.

Satu ojentautuu. Silmät katsovat jalkalistaan kansioita täynnä olevan hyllykön vieressä. Hetkellinen poissaolokohtaus näkyy oikeassa kädessä. Se nyppii olematonta nukkaa housunkankaasta pöydän alla.

Epilepsia partialis generalisata. Aukkohakkio Sadun vasemmassa aivolohkossa on jo aika suuri. Se on tuhoutuneiden aivosolujen hautausmaa, musta-aukko, jossa hulluuden huilut soi.

Kuivamäelle pitäisi kai sanoa jotain. Kieleni on lahoa puunmöttelöä, matojen käytäväiseksi kaivertamaa. Turtana se lelluu suuni kuopassa kuin turvonnut lepänoksa rapakossa. Psykologiharjoittelija ravistaa termijauhoja taikinaansa. Freud kurkistelee pakoreittiä korvon rakosista. Leipuri survaisee omintakeisen tulkintansa nuijalla Freudia päälakeen. Hiveltäessään psykodiagnostiikan hierimellä ohimoitani, hän haluaisi sotkea minutkin taikinaansa. Hän puhuu kuin tuuhean katajapuskan takaa. Lauseet suhahtelevat säröttöminä suotimensa lävitse. Ulkomuistin myllynkivissä jauhautunutta teoriapölyä hulmahtelee säkkitolkulla tähän huoneeseen joka on taikinakorvo, ja jonka sisältö kohoaa laipioon saakka, leviää seiniin kiinni. Turskauttaa kohta koko rakennuksen hajalle.

Minua pierettää katsoessani Enni Kuivamäkeä. Itkettää siirtäesäni silmäni Satuun. Katonrajaan vilkaistessani laipiolistat narahtavat irti, tapetit kostuvat. Seinät aloittavat valumisensa alas, kuin liian lähelle nuotiotulta viedyn valkoisen muovisangon sulava kuve. Hometta leijuu vihertäväviiruiselle muovimatolle.

-Me olemme päättäneet erota, töksäytän hiljaiset sanani hierimenkuoppaan Kuivamäen hellittäessä hetkeksi survomisensa. Jonglööraaminen lyijykynällä loppuu. Hän laittaa sen varovaisesti pöydällä avoinna olevan päivyrilehtiön viereen. Giljotiininterät jäävät raolleen ja niiden välistä livahtaa kuiskauksena pehmeä lause: -Mites te nyt silleen?

Satu painaa otsansa pöydänkanteen kiinni. Koko vartaloa huojuttava puistatus käy hänen lävitsensä. Kyynelten äänettömät tipat lammikoituvat lattialle kengänkärkien eteen.

Neljäkymmentäviisi minuuttiviisarin raksausta käytävässä.

Nousen. Astelen heikoin polvin Sadun viereen ja lasken käteni hänen hartioilleen. Terapiakorvossa taikina alkaa laskea. Se pullauttaa röyhtäyksen ilmastointikanavaan ja kaikki puhuttu horahtaa harakoille katolla. Minun ainoa lausahdukseni jää poikittain venttiiliin lumpsuttamaan.

Poistumme rakennuksesta. Enni Kuivamäki roikottaa neuvottomana käsiään ulko-ovella, jonne hän meidät rispaantuneilla sormillaan puristellen saatteli.

Auton luona Satu saa uuden poissaolokohtauksen. Hän jatkaa matkaansa katua ylös käsi vispaten. Juoksen hänet kiinni, ohjailen autoon ja laitan turvavyön kiinni. Hipaisen hiussuortuvan pois kohtauksessa rullaavien huulten välistä.

Kotona Satu riisuuntuu ja menee vuoteeseen. Vaimea itkuntyrske punaisen täkin alta, ennen hänen nukahtamistaan, tunkeutuu näkymättömän kaasun lailla jokaiseen sopukkaan asunnossamme. Jäädyttää lämpöpatterit ja nokeennuttaa ikkunalasit.

Alan kuoria perunoita ja sipulia keittiössä. Aamulla pakastimesta otettu jauhelihamötikkä on vuotanut työtasolle. Verinen noro kulkee välinelaatikoiden vedinten välistä lattialle.

Kello on puoli kaksi ja tytöt tulevat kohta koulusta.

keskiviikko 21. marraskuuta 2012

Tähän minä asetun


Herranjestas! Minähän hullu olen.

Järvessä lillun. Ulpukannuppujen kannat veden pinnalla tulppina ja lumpeenlehdillä sudenkorentoja siipiään värisyttämässä. Nousevat ilmakuplat taivaaseen saakka kun hengitän. Linnut väistelevät niitä. Tai puhkovat nokillaan kun on niin mukavaa niistäkin tämä leikki.

Ihohuokosistakin nousee kuplia, kyljissään väriraitoja ja pisamia sisällä. Nenästä puristaen pääni sisään kun puhallan, pulpahtelee isoja kirkkaita silmäluomien alta. Sormenpäillä kestävät painella.

Tässä on hyvä. Tähän minä asetun.

Tyhjenen hitaasti hätäilemättä ja loput minusta liestyy järven liejupohjaan.


Korvassa jotain, ehkä se ötökkä sieltä persikankivestä? Vein sen terveystarkastajalle tyhjässä margariinirasiassa. Jos se on karannut ja lisääntynyt? Jälkeläistoukat löysivät minut ja koversivat kolon päähäni. Terveystarkastajalta meni nenänpää valkeaksi, kysyi, mistä tämmöinen tuli? Sanoin, että ruksaus vain kuului kun Valto puraisi persikkaa ja sen sisällä, jauhoksi syödyssä siemenkivessä, hahtuvaisen rihmaston keskellä sillä pesä oli.

Se ötökkä oli pitkäruumiinen karvajalka. Melkein kuin iso hapsinkakkiainen, mutta musta. Ihan pikimusta. Terävät, sahalaitaiset sakset leukoina. Katsottiin kirjastakin, mutta ei löytynyt semmoista otuslajia.

-Mikä lie porneolaenen, sanoi Allu.

Ne persikat ostettiin K-Savolaisesta Siilinjärveltä. Siitä on jo aikaa. Asuin silloin kotona Kasurilassa, Miettisen puolitoistakerroksisessa, sahajauhotäytteisessä puutalossa jonka ulkoseinistä vihertävä maali rapsahteli vanhetessaan irti ja leijaili levyinä sokkelinjuureen.

Thuret asuivat vaaleassa talossa siinä vieressä, Rajalat keltatiilisessä tienvarressa. Savolaisen Annin punaisessa, lahohelmaisessa mökinrötiskössä majaili kaikenlaista kulkijaa vuokralla. Haataisetkin vähän aikaa.

Oikeakätiseksi ristityn lammen pitkulainen liplatus kuului tyynellä ilmalla viitostien ja hiekkamonttujen välistä. Siinä käytiin polskimassa kesäisin. Oli kirkasta vettä ja paljon pieniä ahvenensinttejä. Joku kesäinen päivä sekin oli, kun Kasurisen poika sukelsi insinööri Airaksisen laiturin päästä lampeen ja sai epilepsiakohtauksen. Eikä se enää elävänä pintaan noussut.

Jehovalaisten Valtakunnansali levitteli autuuttaan aitan takana, hiekkamontun töyräällä kuin suuri, homehtuneen juustojytysen värinen maitolaituri. Sen päätyikkunoihin paistoi aurinko Kehvonsalolta päin. Hatarien lautaseinien lävitse solahteli hartaiden laulujen sanoja kapeiden räystäiden alle kuin taivaanvuohen humahtavia päkätyksiä. Kävin joskus sunnuntaikokousten aikana laskemassa, montako autoa parkkipaikalle riviin oli peruutettu. Sitten kuuntelin nurkan takana kun Haatainen hiljaisella äänellään lupaili ihmisiä paratiisiin, ja mitenkä siellä rukoiltiin ja veisattiin.

Mykkäs Veksi kutsui humalapäissään Haataisen Einoa, minun siskonmiestä Siilinjärven Piäjehovaksi. Veksi asui meidän yläkerrassa; kikkarapäinen pikkumies jolta ruokia kokatessa paloivat keitetyt kananmunatkin pohjaan. Veksillä oli tiukkahuulinen viivasuu. Sanat tulivat sieltä kuin puimakoneesta oljentähteet, yhtä litteinä ja piuhakoina. Pätkittäin.

Hyppäsin narua kotipihassa ja hoin narun lätkytyksen tahtiin: Jumala ja Jeesus ja Jehova, ei ne minnuun teohova. Jumala ja Jeesus ja Jehova, ei ne minnuun tehova...


Allu ei tykännyt Valtosta. Varsinkaan isän ja äidin avioerokäräjien jälkeen kun Valto oli todistamassa Allun luulotaudista ja nyrkkien kanssa heilumisesta. Valton piti jättää auto Tarinaharjun männikköön ja hiipparoida Oikeakätisen rantaa kulkevaa polkua Valtakunnansalin nurkalle. Koukkaista sitten lepikon kautta aitan taa jos mieli minun luokse tulla.

Jos Allu tiesi, että Valto on aitassa, niin se istui halkomispölkyn nenässä aitannurkalla ja tolkutti aamuyölle asti: -...niiinnhniiinhniinh! Kuulehan tyttö, ihan out samanlaenen jakari kuin äetis... ...niiinhniiinhniinh! Nussikee nyt, nussikee. Pankee niin, että persnahka vonkuu ja kyrvänrypyistä rupi tippuu. Niiinhniinniih!

Sitten Allu kaateli raakaa koskenkorvaa kurkkuunsa ja koilotti kuin korppi tyhjään säilykepurkkiin samaa värssyä: Yhten yhten kerran unelmoen minä onnestaniiii kun tiääälläää muaalimallaaa kaekki kaekki ne häepyy poes. Onko lempi totellakin onko kyyneleinen se tie onko lempi totella unta -unta jota en saata voe. Ja jos joskus sinne kuljet missä on minun  haotaniiii niin istuta se valakoonen lilijaaaa ja laeta haotalleni kasvamaan niin istuta se valakoonen lilijaaaa ja laita haotalleni kasvamaan...

Sellaisina öinä palautui eräs lapsuusmuisto Lapinlahdelta mieleen. Olin äidin kanssa Allua paossa naapurin sikopahnassa ja aamulla heräsin siihen, kun sian lämmin kylki tuntui mukavalta ja sen maha kurlusi. Peipposet visersivät koivikossa ja pahnanpöly kutkutti nenää. Aivastin. Sika säikähti ja tönkäisi kärsällään lettiä.


Miettisen sahalla, Allun työpaikalla, sattui kerran tapaturma. Huuskon Pirkko oli eräänä päivänä vannesahalla pensselinvarsien aihioita lykkäämässä kun yksi varrentekele kääntyi terässä poikittain ja kiskoutui Pirkon otteesta irti. Hujelsi sitten väkkäränä halki verstaan puunpölyisen ilman ja tilskahti terävä pää edellä Allun vasempaan silmään.  Allu on kirjoittanut Junkkarisen elämänkerran sivulle: 7.10.1974 puhkes silimä! Samana päivänä kuoli Junkkarisen Erkiltä vaimo.

Puhjenneesta silmästä vakuutusyhtiö maksoi myöhemmin Allulle kertasumma, saman verran, kuin Valton uusi Mosse oli vuotta aiemmin maksanut. Allulta kesti kaksi kuukautta kuudentoistatuhannen markan levittely, ja rahat olivat kanttuvei. Taksimittari raksutti ja ruskeanahkaisessa evässalkussa koskenkorvapullojen kyljet toisiaan vasten kilkatteli.

Sen pensselinvarren Allu maalasi mustaksi. Otin sen omaan talteeni ja piironginlaatikon pohjalta se joskus käteen vieläkin sattuu.


Siihen aikaan minä urheilin. Juoksin Siilinjärven Vesan joukoissa satasen aitoja ja hyppäsin pituutta. Hoidin Piretan johtajan lapsia Päivärannassa ja opiskelin illat Kuopiossa. Välillä makasin epilepsiakohtausten kourissa monta päivää kotona. Nousin sängynpohjalta kerta kerran jälkeen kuin haudasta. Silmät turvoksissa ja kuivunutta kuolaa suupielissä, punaisia tyynynpainumia poskilla ja pitkät lettini imekkeillä. Allu jatkoi ryyppäämistä ja reuhaamista, kävi kyttäämässä äitiä joka asui jo silloin erillään.

Kerran tulin sitten iltamyöhällä kotiin. Kaikki vähäiset tavarani piirittivät pihamaan lommokylkistä koivua. Punaisiin puettu, isosilmäinen Mollamaija istui oksanhangassa käsilaukku kaulassaan. Kun otin nuken puusta alas, niin huomasin, että Allu oli työntänyt hellanpilkkeestä sälön sen sen haarakankaasta syvälle täytteisiin.

Sinä yönä ajettiin Valton kanssa tavarat muualle varastoon.

Se meidän ensimmäinen, yhteinen asumus oli kallellaan kenottava pikkumökki peltojen keskellä, pienellä kummulla Siilinlahden rannalla. Kamarinnurkissa tuiskusäällä lumiläjiä ja läjien päällä hiirenjälkiä. Tukitiin vanhoilla räsymatoilla ja lastulevyn palasilla huoneitten välinen aukko. Valto lähti armeijaan ja minä siinä pienessä tuvassa talven ja seuraavan kesän elin saksanpaimenkoiran kanssa kahdestaan.

Keväällä istuin lahoilla huussinrapuilla ja katselin töyhtöhyyppien renttelehtävää lentoa. Koira kuunteli päätään kallistellen niiden kimakoita huutoja ja loksautteli mustalla kuonollaan harmaassa lautaseinässä sinisenkiiltävinä pörrääviä kärpäsiä.

Laitiset ajoivat lietelantaa pelloilleen ja sonta haisi.

Kerran kesemmällä kun Valto tuli lomille, mentiin rantaan pyykkiä pesemään. Rakasteltiin ruishalmeessa, Valto tuoksui munkkikahville ja tavipoikue ränkätti rannassa. Minä kiipesin "Araratin huipulle" juuri kun leppäkerttu levitti siipensä tähkänvihneen kärjessä ja läksi lentoon. Se törmäsi Valton poskeen josta luiskahti ylähuuleni päälle ja kun Valto kierähti viereeni, sammakko loikkasi ohrankorsien välistä sen rinnalle.

Valokuvakansiossani on haalistunut värikuva jossa ollaan toistemme kainalossa Laitisen viljapellon laidassa. Rantasaunasta näkyy vähän räystästä ja puupäreistä seinää. Takana killottaa Juurusveden pintaa ja sinisenvaaleaa taivasta. Katselen sitä kuvaa joskus ja ajattelen, että kai minä ainakin silloin olen onnellinen ollut.


Mitähän se Valto tuumaa kun järveen olen asumaan mennyt? On varmaan Annelle soittanut. Siskontytär on poliisi ja ne etsii nyt lämpökameran kanssa minua helikopterista. Se lensi ylitseni kun äsken pyöräilin tänne. Minusta näytti siltä, että sieltä vilkutettiin.

Voi se Valto olla jonkun naisenkin luona, luin salaa sen päiväkirjoja. Se oli tyrkännyt vihkonivaskansa vaatekaappiin aluspaitojensa alle. Oli masentuneita lauseita niiden mustakantisten sivuilla. Kuolleesta isästään nähtyjä, oksennukselle löyhkääviä unia oli kirjannut muistiin. Minusta ja sairaudestani sivut kipeinä tuskaisia sanoja.

Toissavuotisen päiväkirjan välistä luiskahti valokuva tummahiuksisesta naisesta jolla oli syvät hymykuopat poskissa ja luomi silmän alla. Puremajälkiset, kainalohin päin kallellaan olevat rinnat paljaina se istui sängynlaidalla. Naisen hoikkien sormien puristuksissa oli paksu kirja jonka sinisävyinen  takakansi oli kuvaajaan päin. Kuvan takana luki vain "M: J.kylä). Naisella oli sormukset vasemmassa nimettömässä.


Nyt naurattaa kun jouduin sinne KYKS:aan.

Neuron osastolla lääkärit ja hoitajat taputtelivat toisiaan takapuolille, puristelivat tisseistä ja kähmivät toistensa haarovälejä. Puhuttelivat toisiaan kultamussukoiksi, kuiskivat ja pussailivat suut rivosti auki. Yksi harmaatukkainen lääkäri otti kullinsa esille ja uitti sitä vesihanan alla lavuaarissa. Kulli önkyili kuin matikka sen karvaisissa käsissä. Hepinnenästä tirsusi mätää pitkinä ruikkauksina kaakelinkukkaan peilin alla. Milan Kunderan kirjasta luin, että tsekkiläiset lääkärit pissivät käsienpesualtaaseen. Olikohan se harmaatukkainen tsekki?

Ajattelin, että siinäpähän taputtelette toisianne, mutta kuinkahan kauan? Muutamat teistäkin vain selviävät niiden neljänkymmeneneljäntuhannen joukkoon jotka paratiisiin lonitaan. Muut miljardit kuolleiden sielut kerätään suuriin pahvilaatikoihin ja laitetaan jäähileissä avaruuden radoille tyhjyyteen.

Ne jehovalaiset, jotka meille änkesivät näistä asioista puhuivat.

Linneako ne tanttarat lähetti kun kuuli, että ratas päässäni lähti lenkkasemaan? En olisi niitä huivipäitä sisään laskenut, mutta en ilennyt ovenraostakaan jututtaa kun Lommin ukko kulki rapussa. En osaa kieltää ja ne työntyvät eteiseen Vartiotornia ja Herätkää-lehtiä laukuistaan kaivelemaan.

Valto ei niitä sisälle laske. Sanoo vain, että otan sitten yhteyttä jos sillä tavalla ruppee piässä viiroomaan. Kerran tulivat mökille Unimäkeen. Valto oli kaivamassa viemäriojaa ja kun ne rupesivat esittelemään asiaansa niin Valto tarjosi lapiota ja sanoi, että huastellaan samalla kun kaevetaan tämä paskaputki muahan.

Kuinka niille jehovanlähettiläille selittäisi, etteivät särkyneet aivot uskonsapluunoihin taivu? Minkälaisilla puikoilla kutoisi heille mallin hauraista säikeistä joidenka varassa psykoosieni välit taiteilen? Ei se ole kuin yksi sopiva sana niin ison myllyn ratas korvan takana rolahtaa ja silloin naukaisee äärettömyyksien ovi. Kerrostuneet maailmat laskostuvat järjen hietikolle kuin meren aallot, ja joka ikinen sen jälkeen lausuttu lause aukaisee uuden oven, jonka takana on taas uusi ulottuvuus. Niin kuin ne venäläiset, puusta sorvatut maatuskat; mummon sisällä mummo.


Ensimmäisen kerran kun aivoissa tilttasi, istuin sohvalla ja olin lähdössä työpaikalleni. Lempeä ääni kysyi katonrajasta, ketä minä rakastan? Kun minä monta minuuttia harkitsin niin levähti paljon ovia auki silmieni eteen ja jokaisen takana kurkotteli ihmisiä kaulat ja kädet ojossa. Kaikki ne ojentelijat tunsin ja luettelin pitkän rimpsun.

Tyttäreni tietysti ensin.

Kohta se lempeä ääni sanoikin, että kaikki ne, joidenka nimet luettelen, pelastuvat ja saavat armon eikä syntilajeja puntariin panna. Olisin halunnut kysyä, että entäs ne, jotka ovat jo kuolleet, että pääseekö niidenkin harhailevat sielut paratiisiin jos nimen lausun? Sanoin sitten Taunonkin nimen koska se Valtolle olisi kuitenkin tärkeä asia. Tauno tukehtui oksennukseensa hirvipeijaishumalassa, mutta sitä en uskaltanut ääneen sanoa. Ajattelin vain sen lempeän äänen rannalla ja toivoin, ettei se minusta näkyisi.


Rietastelkaa vain. Rellestäkää laitteittenne kanssa, kohta lystit loppuu, sanoin yhdelle hoitajalle kun se tarjosi lääkkeitä pienestä, punaisesta muovipikarista. Huitaisin hoitajan kättä ja tabletit vierivät rilisten pitkin sänkyjen alusia. Huusin sille, että koko ikäni olen myrkkyjä kitusiini ahtanut ja että se on nyt loppu! En pane lääkkeenmurustakaan enää suuhuni.

Päässäni surisi. Henkilökunta lonksutteli rautanivelin peltipaidoissaan ympärilläni. Kojeet seinissä ja sänkyjen päädyissä suolsivat vieraskielistä puhetta ja naisten kirkunaa. Ikkunat kupruilivat elastisina. Niihin heijastui ulkoa tyhjä kuilu, johon kumoutui suuria purkillisia Tegretolia, Debrakinea ja Trivatrilia. Kaikki elämäni aikana nielemäni epilepsialääkkeet laskivat mäkeä puolikasputkessa takapihan asvaltille jossa talonmiehet niitä harjoillaan läjiin lakaisivat.

Minut kärrättiin EEG:n. Revin johdot pois.

Sanoin aika kovasti, että näitä ei enää tarvita enkä halua liisteröityjä imukuppeja päänahkaani. Millä ne sotkut pois paratiisissa pestäisiin? Lopullisen lopun oven aukeamista odottelin ja sitten lumpsahtaisivat taivaankannet jäljessä kiinni.

Tuli monta ihmistä ympärilleni kun iskin silmälasit lattiaan ja polkaisin kappaleiksi. Kerkesin repiä lähetteetkin pieniksi sipareiksi ja tyhjentää käsilaukun lavuaariin ennen kuin köyttivät hihnoilla sänkyyn. Sitten tuli se harmaapäinen hepinuittelija ja tökkäsi piikin käsivarteen.

Nukuin, enkä unia nähnyt.

Aamulla herättelivät puurolle. Leipä maistui kierrätyspaperille, kahvia en kyennyt suuhuni kaatamaan. Ihmeissäni katselin huoneesa ympärilleni. Viereisessä petissä makasi vanhempi nainen jolla oli tikkejä ohimossa ja silmänalus mustana. Hiljaisuus napsahteli loisteputkissa ja hurahteli ilmastointikanavissa.

Kysyin ikkunalautaan nojaavalta hoitajalta, että kuinka se eilinen rietastelu ja rymistely on saatu loppumaan? Hoitaja mymmytteli karvahaituvia kasvavilla huulillaan ja korjasi astiat pois. Hihnat roikkuivat kahtapuolen sänkyäni. Minusta tuntui, että jos liikahdankin äkkiväärästi ne kietoutuvat hartioiden ja mahan ympärille itsestään.


Sitten se taas alkoi. Epilepsiakohtaukset tulivat ja menivät sarjoina. Tärisin  ja kuolasin. Purin huulta, purin kieltä. Suussa turskahteli veri. Poskien sisäpuolet menivät palkeenkielille kuin piikkilankakeriin kompastelleen maajussin kumikengät. Päätä kutitti sisäpuolelta. Yritin raapia sitä ja korvantaustani hankautuivat ruvelle. Minulle oli laitettu katetri kun pissi ei tullut. Vedin letkun ulos virtsarakosta ja olisin työntänyt sen sierainten kautta aivoihin raapiakseni kuhisevaa kohtaa korvan takana, mutta hoitaja ehätti ottamaan letkun pois.

Kohtausten välillä kuvajaiset kulki ja harhat kiipeilivät seinillä. Tikkiompeleinen nainen kuorsasi. Luulin sitä äidiksi. Sillä oli kanyyli teipattu ranteeseen ja suolaliuospussi roikkui telineessä. Kysyin monta kertaa mitä oletta äidille tehneet, mutta kukaan ei vastannut.

Suutuin.

Aioin repiä kanyylin pois ja herätellä äidin, mutta taas tuli monta hoitajaa ja yksi isompi jotka pitelivät minusta kiinni. Puraisin yhtä ranteesta. Se läimäytti minua korvalliselle. Pääni sisällä naksahtivat kanavat auki ja urut alkoivat pauhata. Olisin halunnut viimeistä piikkiä, että nukahtaisin enkä enää heräisi ikinä tähän riivattuun maailmaan, mutta minua vain riepoteltiin sisältä ja ulkoa. Paiskauduin hoitajien valkeitten hahmojen välissä kuin ohjaamaton vene koskessa. Pitelijöiden punaiset, pyöreät suut olivat tikankoloja pökkelöiksi lahonneissa koivuissa. Rei´issä ujelsi ja tohisi. Yhdestäkään tikankolosta ei hyvää, kaunista, lempeää lausetta ilmoille päässyt.

Yksi lause, yksi kaunis lause olisi kutittavat ja kuiskivat henget päästäni karkoittanut.

KYKS:sta veivät paareihin sidottuna Harjamäkeen. Ambulanssissa luulin viimeiselle matkalle lähdetyn. Oli kuin olisi putkessa hujellettu. Nukahdin, kun se mies siinä vieressä puheli ihan tavallisia ja taputteli lämpimästi kämmenselälle. Sillä ambulanssimiehellä oli samanlainen parta kuin Valtolla ja se minua rauhoitti.


Niin. Kesä on hyvä ja lämmin, en minäkään palellu. Jäätuura on mökillä, mutta arvaisiko kukaan tulla reikää jääkanteen hakkaamaan jos äkkiä pakastuisi? En kenellekään kertonut uutta asuinpaikkaani kun läksin. Vuokraisännälle olisin voinut sanoa kun se kävi irronneen listan ruuvaamassa keittiössä paikoilleen, mutta olisiko se ymmärtänyt? Kovan vuokran se pörsänmäkeläinen perii meidän asunnosta, mutta nythän Valto voi muuttaa tyttöjen kanssa Unimäkeen. Minä höllötän täällä haaleassa vedessä ja muistelen menneitä. Ei minusta tarvitse kenenkään huolta kantaa.

maanantai 19. marraskuuta 2012

Ehkä tarpeellisia suhteita 2

                                  (Piirros Mr.G 5 v.)

Juna pysähtyy. Aaro istuu ravintolavaunussa, vilkaisee ikkunasta asemasillalle. Solakka, vaalea nainen vaaleassa asussaan vaalea nahkalaukku olkapäällään kiipeää ketterästi vaununväliköön.

-Sinä läksit, Aaro.

-Sinä pyysit, Johanna.

 -Piti kauan miettiä, hirviänkö viestillä pukata.

-Mukavaa, että hirvisit.

-Tuliko hankaluuksia?

-Ei. Olen tämmöisten suhteen nyt omillani.

-Et niin kuin silloin?

-En.

-Otatko kahvit?

-Otan.

-Samanlaisen kuin..?

-Niin. Samanlaisen.

Juna nytkähtää liikkeelle. Aaro kaataa tiskillä toiseen kuppiin tilkan kahvia ja paljon maitoa. Toisen kupin täyteen ilman maitoa. Sitten hän ottaa korista kaakaopussin, repäisee sen auki ja kaataa siitä maitokahviin puolet, sekoittaa.

Myyjätyttö hymyilee:

-Jahah, vai semmoinen annos. Kummastakohan veloittaisin, kahvista vai kaakaosta?

-Molemmista, sanoo Aaro.

Junassa on arkisen aamun tunnelma. Vanhempi pariskunta tulee huojahdellen ravintolavaunuun välikönovesta joka menee lampsahtaen kiinni heidän takanaan. Aaron lisäksi ennestään siellä istuu nuori mies kolajuoma edessään, kuulokkeet korvilla ja silmät puoliummessa.

-Onko elämä miten mennyt? kysyy Johanna.

-Aika helposti, nykyisin, vastaa Aaro kun hämmentää ruskeasta paperipötköstä sokeria sulamaan kahviinsa.

- Niin, se olikin sulla vaikeaa silloin...

-Olihan se.

-Siitä on jo kaksikymmentä vuotta...

-Se tuon ajan kanssa on semmoista.

-Tasan. Katsoin muistiinpanoistani.

-Jaa. Sinäkö semmoisia teit?

-Niin tein.

-Mitä muuta allakoissasi seisoo?

-Kaikki ne kerrat.

-Kaikkiko? Montako niitä oli?

-Kuusitoista.

-Kolmekaksihan me sovittiin?

-Niin, muttei mennyt niin kuin suunniteltiin.

-Mikäpä se elämässä menis...

-Harva asia.

Johannalle jää kahvikaakaosta vaahtoisa rantu ylähuuleen. Aaro pyyhkäisee sormensyrjällä sen pois ja laskee kätensä naisen sileälle kämmenselälle.

-Sinä olet samaa työtä tehnyt?

-En, en ole. Vaihdoin äitiysloman jälkeen toiseen firmaan laskuttajaksi ja sitten vielä sen jälkeen olen vaihtanut kolme kertaa työpaikkaa. Ja kouluttautunut koko ajan. Nyt olen vastuussa melkoisesta osastosta...

-Niin ne sypäkät ihmiset... Tytön vai pojanko sait?

-Pojan. Täytti kahdeksantoista kesällä.

-Kuis mies?

-Hursuaa maailmalla pisnestensä kanssa niinkuin aina. Ei paljoa kotona näy.

-Välit?

-Eipä minkäänlaiset.

-...

-Eron otan kunhan poika lähtee yliopistoon. Ensi kesänä se saa olla ohitse.

-Niin, kai se oikein lie.

-On se. Sinun vaimo?

-Lähti seuraavana kesänä kun viimeksi me nähtiin.

-Lähti?

-Kuoli.

-Menikö se niin pahaksi?

-Meni.

-Lyhyt elämä hänellä. Entä lapset?

-Kaikki viisi ovat olleet jo pitkään omin eväin maailmalla. Perhettäkin jo kolmella. Nuorimmat kaksoset käyvät loppusuoralla yliopistoa.

-Jaa että ukki olet...

-Ja moninkertainen. Eikö se näy päällekin päin. Kävelykeppi vain puuttuu.

-Et sinä kyllä ukinoloinen ole. Pikkuisen harmaata viiksissä ja hiukset harventuneet. Et ole edes kurttuja naamaasi saanut. Minulta ryppyjä pysty edes laskemaan.

-Äh, sulla ole yhtään, vähän naurunsirkeitä silmäkulmissa.

-Et ole uutta vaimoa..?

-No en. Kuka siihen elämänhylläkkään olisi vakavissaan tunkenut?

-Oliko yritystä?

-Oli. Muutama. Mutta...

-Muistatko meidän eka kerran?

-Muistan. Merikievarissa tanssittiin.

-Entä ne seuraavat?

-Joitakin niistä. Hammaslahden ainakin kun yövyttiin teltassa ja satoi aamulla vettä. Vuoksenniskan työväentalon kun sieltä ajettiin Imatralle kylpylään ja voitiin olla muutama päivä yhdessä. Iisalmessa oltiin sinun tädin luona yötä Kyllikinrannan jälkeen ja Harjavallasta se Valtatie kakkosen hollitalli jäi mieleen...

-Muistatkos pohjoisimman tanssilavan?

-Nnhhh... oliko se Äkäslompolossa?

-Juu, Riemuliiteri. Pakkasta pirusti ja sun Saabista jäätyi käsijarru. Seuraavana kesänä käytiin Perävaaralla ja sieltä tullessa Suukoskella.

-Voi saakeli meitä.

-Voi niin.

-Tulivat kalliiksi ne ajelut. Lentokoneellakin pari kertaa...

-Mutta kannatti?

-...nnhhh... hyvät muistot niistä jäi. Olen untakin nähnyt sinun kanssa tanssimisesta.

-Samoin. Harvan kanssa tanssiminen niin makeaa on. Entä omatunto?

-Ei sitä enää kovin tarkasti muista. Ajattelin silloin, että minä nyt tarvitsen tämän suhteen, että sitä mukamas paremmin jaksaisi. Ja olinhan minä ainakin sulle rehellinen?

-Olit. Vähän liiankin.

-Kuinkas tällä reissulla tehdään?

-Kai sitä käydään Hesassa vain kääntymässä?

-Pavilla humpalla?

-Niin.

-Ollaanko yötä?

-Juu. Kai? Ostin viime kuussa Järvenpäästä asunto-osakkeen, että jos siellä?

-Jaa. Käyhän se. Mutta miksi Järvenpäästä?

-Vaihdan vuoden päästä työpaikkaa Keravalle, ja nyt luultavasti viimeisen kerran elämässäni.

Johanna katsoo totisena Aaroa silmiin.

-Olisiko hullua, jos ne loput kuusitoista kertaa taas tavattaisiin tanssin merkeissä ja sitten jos..?

-Olisihan se...olisihan se... sanoisinko, aika merkillinen juttu.

-Kannatat siis?

-Kannatan.

perjantai 2. marraskuuta 2012

Säppi 2


Maanantai 25.9.2006. Lähtö aamulla klo 05 Oulunsalosta. Määränpää Rovaniemi. Matkaa reilu 200 km, normaali vauhti. Ei erikoiskuljetus: Lavetti menossa vaihtoon Rovaniemen konepajalle. Menolastina armeijan vanha telakuorma-auto ja 10 tn:n Åkerman h7b. Tulo uuden lavetin kanssa tyhjänä jos ei muuta ilmaannu. Vetoauto tuliterä Volvo 420.

Syksyinen viimakeli, mutta kuiva. Ei ollut satanut moneen viikkoon. Kesä kokonaisuudessaankin oli kuiva. Koivuissa paljon keltaisia lehtiä. Niitä pyörteili tuulenvimakassa Oulunsalon lyhyillä kadunpätkillä kun lähdin Ojan tallilta.

Mopoilija oli ajanut kumoon Shellin liikenneympyrässä. Pomppaukko nousi itse pystyyn, kopisteli rukkaskäsillä vaatteitaan. Hatunreuhka oli lennähtänyt ympyrän keskuskiville saakka ja sitä mies etsi jonkin aikaa. Hattu oli samanvärinen kuin seulanperien pyöreät irtokivet istutusten seassa. Sitten ukko polki käynnistinpedalia kuin vihassa ja lähti epävarmasti ohjastamaan Kempeleen suuntaan.

Oulun Vianor. Sieltä trukattiin kyydissä olevien koneiden väliin tuliteriä renkaita vietäväksi uuteen lavettiin. Kiinnitin ne rakseilla ja kiristysliinoilla paikoilleen. Jätin toimistoon Ojalta annetun kirjekuoren. Se nuori rengasmies, joka tuli Vianorille ennen työvuoronsa alkua, oli vaimoni sedän poika, Atso.

Nelostie Oulun ohitse veti vanhaan malliin, joutuisaan. Töihinmenijöitä, mutta ei ruuhkaksi asti. Joitain typeriä ohituksia niin kuin aina. Yhden ohittajan edessä välähti tolppapoliisi, nostin peukaloa ajatuksissani asialle.

Haukiputaalta ei ole pitkä matka syntymäkotiini. Aina ohitse ajaessani muistan isää joka kuoli muutama vuosi sitten ja äitiäni, joka nyt on kirkonkylällä vanhainkodissa. Oli muutamaa päivää aikaisemmin käyty katsomassa ja suht virkeänä se siellä muiden vanhusten kanssa tossutteli. Muisti lapsetkin, mutta vaimoani se arveli omaksi tyttärekseen.

Haukiputaan jälkeen oli taas pitkät pätkät tasaista menoa. Muu liikenne kohtalaista. Jokunen kollega nosti kättään tai vilkuilla väläytteli. Vähälän rekkoja taisivat olla kaikki. Pohjanlahden puoleinen tuuli oli kova, sen näki puista jotka taipuivat kaarelle. Jos olisi ollut pressukapellit päällä, huojuttaisi. Varsinkin tyhjänä. Renkaiden alla jänisten räjähtäneitä raatoja lojui siellä täällä. Korpit, varikset ja harakat niistä palasia nokkaansa ehtivät liikenteen lomassa riuhtaista. Ravissa olevien ääressä aterioitsivat kaikessa rauhassa liikenteen möhinästä välittämättä.

Olhavassa puoli kahdeksalta. Sillanjälkeisellä pysäkillä, vasemmalla, punaiseksi maalatussa katoksessa oli muutamia lapsia odottamassa koulukyytiä. Vilkaisin heitä ohitse ajaessani. Pienin heilutti kinnaskädellään tervehdyksen. Vastaan tuleva valkoinen Toyota pysähtyi vilkku päällä keskiviivan viereen kääntyäkseen tien ylitse Oijärven tielle. Kaukaa loivasta mutkasta tuli näkyviin harmaa pakettiauto lujanlaista vauhtia. Kerkesin risteysalueen viimeisen valopylvään kohdalle kun se käänsi jyrkästi päin. Kuskin ratinliike oli niin raju, että Transitin keula osui veturin apumiehen puoleiseen kulmaan. Törmäys paukauttti eturenkaan hajalle ja ajokkini lähti suistumaan oikealle, katkoi mennessään valopylvään ja kun lavetti lasteineen retkahti matalaan ojaan, Åkerman viimeisteli törmäilijän lopun rymähtämällä sen päälle.

Volvon tuulilasi tuli hyttään kokonaisena, siruisena laattana, löi käsilleni ja sen reuna iski otsaan niin, että tajuntaa riipoi. Olin Vianorilta lähtiessäni kiinnittänyt turvavyön joten pysyin penkillä, mutta hihnan äkkipuristus mursi kylkiluita ja oikea solisluu meni sijoiltaan.

Tuomaksen muistiinkirjaukset loppuvat tähän. Sivun laitaan on klemmarilla kiinnitetty kriisiryhmän vetäjän kortti ja siinä lukee, että voi ottaa yhteyttä mihin aikaan vuorokaudesta tahansa.

Tuomas huokaa, nousee istuimeltaan ja rovehtii vähän aikaa työpöydän alimmalla laatikolla. Löytää etsimänsä, katselee esinettä aikansa. Kun kuulee, että pihaan ajaa auto, menee ja avaa verstaan pariovet selälleen.

Vaimo peruuttaa juuri iloisen vihreää Fiestaansa katokseen. Nuorimmaisten lasten nauravat kasvot sivulasien levyisinä takapenkillä. Viisivuotias Jeremias huutaa iskää raplatessaan auton ovea auki. Paperiarkkia heilutellen se juoksee sitten Tuomaksen syliin ja tohkeissaan selittää, että Hilla oli kutsunut syntymäpäivilleen ja että Jarlkko oli kaatunut päiväkodin rappusissa ja että sen leuasta tuli hirrrlveästi verlta ja...

Rauhallisempi, esikouluikäinen Ella tulee myös Tuomaksen polvelle kun tämä on istahtanut ulkokeinuun nurmikon laidalle. Kysyy esineestä, joka Tuomaksen kädessä on, että mikä se on. Vaimo istahtaa myös ja Tuomas alkaa kertoa.

-Tämä on säppi. Tämmöisiä taoin viimeisimpäänkin tilaukseen muutamia. Näitä on ollut jokaisen maatalon aitanpöksien ovilla entivanhaan. Tällä säpillä vain sattuu olemaan vähän erilainen tarina takanaan. Löysin tämän sieltä Olhavan kolaripaikalta kun se oli pudonnut siitä Transetista, jonka kanssa kolaroin silloin monta vuotta sitten.

-Olinko minä jo silloin? kysyy Jeremias.

-Olit sinä. Parin viikon vanha tissibaarinjellukka.

-Ja minä olin sitten kaksi vuotias, eiköstä? kysyy Ella.

-Niin. Niin olit.

-Mutta miksi se säppi siellä kolaripaikalla oli? kysyy vaimo.

- Se auto oli Tarkiaisen Ernon jota sen poika silloin ajoi... Ernolle olin takonut iltatöinäni muutamia juttuja sinä kesänä ja kai tämä säppi oli jäänyt paikoilleen asentamatta, tai sitten tein niitä jonkun ylimääräisen. En muista tarkemmin. Katsokaas, tässä on minun puumerkkikin meistettynä.

Tuomas näyttää säppiä ja lapset ja vaimo kääntelevät sitä käsissään.

-Mitähän Tarkiaiselle nyt kuuluu? kysyy vaimo.

-Oli kuollut viime vuonna. Ja sen vaimo myös vähän sen jälkeen.

Vähän aikaa on hiljaista. Leuto elokuunlopun tuuli huilaa tuomissa keinun yläpuolella ja puuskahtaa kohta jälleen liikkeelle. Rastasparvi lentää aurinkoa päin. Ella kysyy:

-Ethän iskä ennään aja milloinkaan rekkaa?

-En, en aja, vastaa Tuomas. -En enää milloinkaan.


(Tässä 2-osaisessa Säppi-kertomuksessani esiintyvät henkilöt, kuljetusfirmat, kalusto, kuljetettava rahti ja tapahtumapaikat ovat mielikuvitukseni tuotetta eli tarinan olen mukaellut  kokonaisuudessaan aiheen -liikenneitsemurhat-  totuudellisen ytimen ympärille.)

torstai 25. lokakuuta 2012

Säppi 1

Tuomas istuu pajassaan paksuun hongan tyvipölkkyyn kovertamassaan istuimessa. Rautaisen työpöydän reunaan pultatussa järeässä ristisyöttöruuvipuristimessa on viimeistelyä vaille yksi hänen takomansa tilaustyön komponentti ja pöydälle järjestykseen levitettyinä tilauksen muut osat: Saranat, saranatapit, ovihaat, lukot, karat, pultit ja hehkutetusta rautalangasta taiteillut niitit. Sataviisikymmentä vuotta vanhan mallin mukaan muotoiltu aitanlukkokin avaimineen on valmiina pöydän nurkkakulmalla. Parin viikon työtunnit alkavat olla kohta takana ja sitten työ lähtee tilaajalle, eräälle vauraalle eläkeläiselle joka on palannut maailmalta laittamaan lapsuudenkotinsa ränsistyneitä rakennuksia muinaiselle mallilleen.

Mutta Tuomaksen sepänkourissa ei ole tällä hetkellä pajavasara, ei taos, eikä hitsauspilli. Vahvat sormet lehteilevät kartonkikantista, isoa muistikirjaa jonka sivuilla on työntilaajien nimiä, osoitetietoja ja puhelinnumeroita. Siihen hän on piirtänyt erilaisista esineistä lyijykynähahmotelmia ja sivujen välissä on myös irtovalokuvia entisaikain maaseppien taoksista joita asiakkaat ovat tuoneet ja esittäneet niiden pohjalta monenlaiset toiveensa. Tuomas onkin koettanut aina parhaansa tehdä eikä työnjäljessä ole pahalle sanalle sijaa vielä ollut.

Tuomas laskee pöydällä olevien esineiden määriä ja nimikkeitä ja vertaa niitä vihkoon merkkailemaansa tilauslistaan. Kaikki alkaisi olla puristimessa olevaa viimeistä vaille valmiina. Kun hän on laittamassa muistikirjaansa oheispöydälle, sen välistä luiskahtaa lattialle ohut vihkonen. Tuomas nostaa sen käsiinsä ja istahtaa takaisin istuimelleen alkaen lukea synkkää tilastoa jonka joskus on vihkosen sivuille järjestelmälliseen tapaansa muistiin merkkaillut.

Suomessa:

1. Noin tuhat itsemurhaa vuodessa.

2. 300 liikennekuolemaa joista junien tms. liikkuvien ajoneuvojen alle heittäytymisiä 50 kpl.

3. Yhden arvion mukaan 6% (18 kpl) tahallaan aiheutettuja vastaantulijan alle ajoja itsemurha-aikeissa.

4. Toisen arvion mukaan 15% eli 45 liikenneitsemurhaa.

5. Arviolta joka 5:s raskaan liikenteen kuolonkolari on itsemurha.

6. Liikenteen itsemurhia ei Suomessa tilastoida erikseen.

Tuomas pyyhkäisee silmäkulmansa, rykäisee kuuluvasti. Kääntää sivua jonka keskelle hän on kirjoittanut kaksi päivämäärää kuplien sisään kuin ilmaan kellumaan: Maanantai 17.5.1999 ja Maanantai 25.9.2006.

Seuraaville sivuille hän on jälkeen päin kirjoittanut osittain luettelonomaiset kertomukset muistiinmerkattujen maanantaiden tapahtumista.

16.5.99 Sunnuntai-ilta Tornio. Lähtö Röytästä klo 17.30. Päällä 85 tonnin teräspalkkikuljetus. Nuppi Scania R144, perässä matala-alustainen, jatkettava palkkivaunu. Määränpää ma 17.5 klo 10-11 Haminan satama. Matkan pituus n. 700 km. Vauhdin ehdoton yläraja 65 km/h. Ei saattajia koska ei erikoisleveä kuljetus. Liinojen, hydraulilukkojen ja automaattisen kiristyksen mekanismin tarkistus 100 km:n määrävälein. Ensimmäinen 50 km:n jälkeen. Kolmen tunnin lepo Jyväskylässä, jossa ruokailu. Reittiohjeet ja vaihtoehtoisreitit eräiden siltojen ja muiden vaikeiden paikkojen ohittamiseksi.

Alkumatka sujui rauhallisesti, ongelmitta. Kärsämäessä reteli oikaisi pituutensa takia liikenneympyrässä, mutta oli matalat "kahvat" eikä muuta liikennettä. Jyväskylässä klo 00.30. Lautasellinen venäläistä stroganoffia, leipää, maitoa ja päälle kahvit. Kyösti tuli tauolle etelän suunnasta. Sanoi sakot saaneensa Mikkelissä kun molemmat takajarruvalot ja toinen vilkku olivat pimeinä: Sulakekotelossa oikosulku. Sitä oli rassannut monta tuntia ja oli vieläkin pahalla päällä koska pitäisi olla jo Oulussa. Nukuin parkissa 2,5 h.

Jyväskylän jälkeen, ennen Toivakkaa pakettiauton hirveen törmäys. Poliisit ja ambulanssi olivat jo paikalla. Hirveltä kaikki jalat katki, kuski käveli itse ambulanssiin. Tien raivauksen odottamista puoli tuntia.

Sitten leppoisaa matkantekoa keväistä auringonnousua kohti. Yksi villisika keskellä tietä Jaalassa. Säntäsi metsään ennen törmäystä.

Myllykoski-Kotka-teiden risteyksen ja loivan kurvin jälkeen suora. Aurinko paistoi matalalta silmiin. Näin punaisen henkilöauton pelleistä heijastuksen ja sitten pamahti. Keulan alta kuului rouhaisu, veturi pomppasi ilmaan ja jalkoihin puhalsi äkkinäinen viima. Nuppi kallistui ravin suuntaan, mutta painavan lastin takia vetopöytä piti eikä kaaduttu. Löin rintalastan ja vatsan rattiin. Suuhun tyrskähti oksennusta, hengitys salpaantui. Osittain alhaalla olevasta aurinkolipan kuminauhasta irtosi jonkun toisen kuskin sinne laittama vanha karttakirja ja tuli naamaan. Nenästä verta ja otsaan halkesi haava. Vasen jalka jumittui kytkimen ja ylös kimmonneen lattiarakenteen väliin. Polveen, joka osui ratin alla pultin kantaan sattui aika pahasti.

Hyttään alkoi tunkea käryä ja bensiinin hajua. Revin juuttuneen jalan väkisin irti, mutta kuskin puoleinen ovi ei auennut. Kiipesin apumiehen kautta ulos ja putosin melko syvään ojaan. Menetin ehkä hetkeksi ymmäryksenikin, koska havahduin huutoon. Ryömin ojanpohjan ylitse pellon reunalle istumaan. Verta valui otsan haavasta niin, etten nähnyt juuri mitään. Kimakka naisen ääni kuului uudestaan tien suunnasta. Huusin takaisin, että soittakaa äkkiä apua ja jos on sammuttimia, niin toimeksi siellä ja että varoittakaa muuta liikennettä. Sitten siihen tuli mies joka pyyhki rättiin kasvojani ja aloin nähdä jotakin.

Tulipaloa ei syttynyt, öljy vain kärysi. Bensan haju tuntui voimakkaana. Se, mitä henkilöautosta ja sen kuskista oli jäljellä oli hirveää katsottavaa. Auto oli hajonnut pieniksi murusiksi ja pellinkappaleiksi joka puolelle. Kuljettajasta oli vaatteiden sekaisia riekaleita siellä täällä ja olkapäästä irti revennyt käsi lojui paikassa, johon olin hytästä pudonnut.

Pian siihen  tulivat ambulanssit, palokunta ja poliisit. Minua lähdettiin viemään sairaalaan Kouvolaan. Meni ajantaju. Kaikki oli sekavaa myllerrystä seuraavat viikot.

Henkilöautoa kuljettanut 25 vuotias mies oli jättänyt itsemurhaviestin pöydälleen, että selvä tapaus siltä osin. Ajopiirturi ilmoitti minun ajaneen koko matkan maltillisesti. Kolaripaikalla nopeus oli kuusikymmentäkaksi. Mikä lie ollut Celican vauhti? 120, ehkä ylikin.

Palasin rattiin puolentoista vuoden kuluttua. Alkuun pelotti, varsinkin kun näki punaisen, urheilumallisen auton tulevan vastaan. Mitään apua en saanut henkiseen ahdistukseeni. Vain vaimolta kärsivällistä heräilyä painajaisiini. Polvesta piti vettä pumpata jonkun kerran ja nilkka oli kipeä kauan. Naama parani ennalleen karttakirjan kolhaisusta.

Tuomas nousee ylös, kävelee muutaman kerran pajansa betonilattialla ovelta takaseinään ja takaisin. Istahtaa sitten lukemaan toisen tapauksen muistiinpanot.


maanantai 22. lokakuuta 2012

Seitsemän aikaansaamatonta päivää

1 päivä

Joka heittää ensimmäisen kiven se rikkoo jään, ja hiljaisuuden. Keskustelu voi alkaa.
2 päivä

Kuulin hengenmiehen siteeraavan: "Minä olen tie, totuus ja elämä." Jäin ihmetyksiin kaikkien kilometrieni jälkeen; tie on vain jäljellä, sekin kuoppaisena, kulkijoiden kuluttamana. Yhtään elävää totuutta ei vastaani ole tullut; säpäleiksi menneitä elämiä miljoonia miljoonien perään.
3 päivä

"Tähän paikkaan on haudattu 213 nälkään ja kulkutauteihin kuollutta vuosina 1866-68." (Hautausmailla voi lapsille kerrata lähihistoriaa, omaansa tai vieraiden.)
Lahjatäti paloi soihtuna kun valoksi syyspimeään sytytetty öljylamppu räjähti käsiin. Suru on sitkeä seuralainen; mies hirttäytyi yksitoista vuotta myöhemmin.
Meillä ovat syntymä- ja kuolinajat sekä -syyt tarkkaan ylös rekistereihin kirjattu, lopuksi jykeviin kiviin nimet jyrsitty. Kirkonkirjoista ja tuhansista rekistereistä voimme tulosuuntiamme käydä haistelemaan. Lopuksi ovat papit avonaisten monttujen äärillä vakuutelleet, että maasta sinä olet tullut, maaksi sinun jälleen pitää tuleman,  mutta heti perään ylösnousemuksella muistaneet uhata.

Vaan entäpä vähäisemmät veljemme ja siskomme? Nuo mustalaiset maanäärien. Mistä he historiaansa kertaavat?

Heidän tuhatvuotiset vaelluksensa ja sukujensa muistot löytyvät vain suusta suuhun kerrotuista tarinoista ja laulujen sanoista. Eivät ole papit heitä suostuneet siunaamaan syntymä- ei kuolinhetkellä, ylen ovat rekisteriviranomaisetkin kaalea katsoneet. Ihan äsken ovat tummien vainajat kirkkomaiden ulkopuolelle haudattu kuin koiria olisivat olleet. "Mustalaisen saa hirttää tavattaessa"-laki oli voimissaan vielä Lapuanliikkeen aikaan eikä siitä ole kuin muutama kellonlyömä.

4 päivä

"... alas vuorilta vaan
me laskeudutaan
kuin jumalat nuo
muinoin ennen ...
... älkää riidelkö vanhat ja nuoret
riita mieletön jo jättäkää
kyllä kauneimmat vuoret
aina valloittamatta ne jää..." (Vysotski
5 päivä
"Syntyvästä muodostuu ikään kuin virta, ja aika on hurja kymi. Näkyviin tuleva on samassa jo viety pois, ja uutta viedään ja toista tuodaan. " (Marcus Aurelius 121-180 jaa)
6 päivä

"Tarkastele jälkiä suurennuslasilla. Tarkempi tutkiskelu voi paljastaa lohjeneen kavion tai vaurioituneen kynnen, mikä tekee jäljistä yksilölliset ja auttaa sinua erottamaan kyseisen eläimen jäljet muiden lajitovereidensa jäljistä." (Sankarin selviytymisopas)
7 päivä

Kuulin, kun yksi vanha setä ja iskä puhuivat kuinka nykymaailma on ihan ylösalaisin. Osaavatkohan ne katsoa sitä koskaan oikeasta kulmasta?

perjantai 5. lokakuuta 2012

Nyt riittää


Sunnuntaina

Mies sanoo jotain kevyttä vaimolleen. Vaimo vastaa kuin toiseen asiaan. Mies yrittää tarkentaa. Sanat ujuvat toistensa lomitse, yhtyvät, hajoavat, yhtyvät taas; kuin kottaraisparvi ne kohta ilmassa.

Käyvät pian tiineemmiksi lauseet. Puhe muklahtelee suista lautasille, pöydille, tuoleille ja tuvanlattian räsymatolle.

Soukka vaimo siirtyy sohvalle, mies pysyy jähmeä selkä tanassa rahilla sinisen pöydän sivulla, puree leivänkannikkaa, kaataa kahvia.

Vaimo ottaa punekorista kutimet, villalankakerän ja eilen sukanvarreksi jo kehkeytyneen harrastuksensa. Metallipuikkojen kilkatikalkati sekoittuu sanoihin joita ryöppyää punaisten huulten raosta.

Säröiset sanat vierähtelevät kudinten lomasta hamesyliin, ja pian paljailla reisillä, lumpioilla ja säärillä liukastellen läjään miehen sanankivien joukkoon. Kun sanojenhimalaja kohoaa kiinni kattoon, vaimenee vuortenpuolet ja hiljaisuus on armoton.

Maanantaina

- Minä muistan, että 7.10.1997 oli tiistai, mies sanoo. - Siihen loppui itsellinen elämäni.

- Mikä itsellinen? kysyy vaimo ivaa painotuksessaan.

- Semmoinen kun itse vielä sai päättää, mitä lautaselleen nostelee.

- Ei sulla ole semmoista elämää ollut.

- On ollut.

- Ei sulla mitään elämää ennen minua ole ollut.

- Nyt sinä hourit.

- En houri.

- Hourit.

Tiistai

- Mitä sinä nyt? kysyy vaimo kun tulee töistä.

- Laitan kiukaan alle tulet, vastaa mies.

- Etkä laita! Keskiviikkona meillä saunotaan, ja lauantaina.

- Miksei joskus poikettaisi rutiineista?

- Siks´ei.

- Antaa sitten olla. Saako suihkussa käydä?

- Ei. Vettä pitää säästää. Etkö ole lukenut lehtiä? Maailman vesivarat käyvät vähiin.

- En ole lukenut. Töissä oli tänään pölyistä.

- Naamaasi huuhtelet, ja pyihkäset kainaloitas vähän märällä rätillä. Niin minäkin teen.

- Niin sinä.

Keskiviikko

 - Iskä kato, nyt on puhas poika! sanoo poika kun tulee punakkana saunasta.

- No niinpä on, tuleshan sylliin. Vieläkö äiti jäi lauteille?

- Ei ku se naamaansa rasvaa.

- Jaa. Jokohan sitä minä voisin mennä...

- Et tule vielä! vaimo hankaa purete thermalia poskipäistään pehmeään sieneen kylpyhuoneen peilin edessä.

- Lisäsitkö puita, että riittää löylyä mullekin?

- En, sotkeutuu kädet.

- Puhtaita klapeja, miten ne niissä sotkeutuisi?

- Sotkeutuu vaan. Laita itse kun meet.

- Mutta näyttäisi, että siellä ei enää liekkejäkään... Voisinko nyt lisätä?

- Et. Tullee tässä kuuma.

- Laita saunan ovi kiinni.

- En laita, että tukka kuivuu.

- Voi paska. Elä sun kanssas...

Puoli yhdeksän uutisten aikaan.

- Äiti, lue tämä, sanoo poika.

- En, iskä saa lukea.

- Ei kun sinä.

- En lue, laitan kohta silmähauteen.

- Äh. Sun  vuoros olis lukkea.

- Vuoro ja vuoro. Meillä mitään vuoroja ole. Mee nyt siitä isälles mankumaan.

- Iskä, joko uutiset loppu?

- Ihan kohta.

- Luetko tämän kirjan mulle?

- Ahah, mikäs se on... Jaa, mistäs löysit vanhan Pupu Tupunan?

- Sinun arkustasi.

- Sehän on lukossa.

- Ei ole. Ihan oli auki.

- Kukas..? No, sama se sille. Mennäänhän lukemaan.

Vaimo makaa haude silmillään kun mies hiipii lastenhuoneesta makuukamariin.

- Pimppiä saisko sitä?

- Ei tipu.

- Ei tippa riittäiskään.

- Ei tule kauhallakaan.

- Pijä sitten korvos!

Torstai

- Töissä oli tännään.., aloittaa mies.

- Meillä töissä vietettiin Simon eläkkeelle lähtöä, ja samalla juhlittiin uutta johtajaa, ehättää vaimo.

- Niin mutta meillä...

- Äsh, sinun työsi on niin tylsää, ettei siitä jaksa kuulla sanaakaan.

- Eikässaatana...

- Joo´o. Pijä nyt vain mölyt mahassas. Simpan tilalle tuli nuori, komee mies. Se on jo muutamina viikkoina käynyt totuttelemassa.

- Niin, ja..?

- Eipäs sitten mittään.

Perjantai

- Sinä sitten yöllä näit jottain unta, sanoo vaimo kun hörppii seisaaltaan muumimukista teetä kiireisen näköisenä.

- Mistäs tiijät? kysyy mies kun höylää juustosta siivuja voidellun sämpylän päälle.

- Semmoista pupinaa sieltä peiton alta kuului, ja sitten ähinää ja murinaa. Huusitkin jotain, että nyt riittää perkele!

- Enpäs muista, tai no jottain kyllä. Olin menossa...

- Elä selosta, en jaksa kuulla. Minun pitää joutua. Vie sinä poika eskariin.

- Niin mutta...

- Ei mitään muttia, mä meen nyt. Illasta voi mennä myöhään, mennään baarit kiertämään, ehkä.

Lauantai

- Haloo, mies vastaa kännykkään.

- Minä. Olin yötä Mirkka-Marketan luona.

- OIisi sitä passanut soittaa jo eilen illalla. Poikakin hättäili.

- Meilloli niin hauskaa, että unohtui.

- Jaa, että niin hauskaa. Vaan meinaatkos vielä toisenkin yön Mirkka-Markettaa viihdyttää?

- Viihdyttää... Älä kuule vittuile.

- Eihän tämä vittuilua ollut.

- Mä tuun sitkun tuun.

- Sitkunkitkun ja siitä vaan.

Sunnuntai

Vaimo tulee kotiin iltapäivällä. Huoneisto on tyhjä miehen ja pojan tavaroista. Ei näy miehen pakettiautoa, ei peräkärryä katoksessa ja koiranhäkkikin on tyhjä.

- Minne helvettiin olet mennyt! huutaa vaimo kännykkään kun mies viimein vastaa.

- Ollaan nyt missä ollaan, tallella enämpi kuitenkin kuin sinä. Sosiaalista antavat ajallaan tapaamisajan niin sitten sovitaan pojan huoltajuudesta, ja maistraatistakin  pitäisi tulla viimeistään ylihuomenna paperi allekirjoitettavaksesi.

- Mutta...mutta...

- Mitäpä muttia tässä ennään. Koetahan pärjäillä sen uuden johtajasi kanssa.