Herranjestas! Minähän hullu olen.
Järvessä lillun. Ulpukannuppujen kannat veden pinnalla tulppina ja lumpeenlehdillä sudenkorentoja siipiään värisyttämässä. Nousevat ilmakuplat taivaaseen saakka kun hengitän. Linnut väistelevät niitä. Tai puhkovat nokillaan kun on niin mukavaa niistäkin tämä leikki.
Ihohuokosistakin nousee kuplia, kyljissään väriraitoja ja pisamia sisällä. Nenästä puristaen pääni sisään kun puhallan, pulpahtelee isoja kirkkaita silmäluomien alta. Sormenpäillä kestävät painella.
Tässä on hyvä. Tähän minä asetun.
Tyhjenen hitaasti hätäilemättä ja loput minusta liestyy järven liejupohjaan.
Korvassa jotain, ehkä se ötökkä sieltä persikankivestä? Vein sen terveystarkastajalle tyhjässä margariinirasiassa. Jos se on karannut ja lisääntynyt? Jälkeläistoukat löysivät minut ja koversivat kolon päähäni. Terveystarkastajalta meni nenänpää valkeaksi, kysyi, mistä tämmöinen tuli? Sanoin, että ruksaus vain kuului kun Valto puraisi persikkaa ja sen sisällä, jauhoksi syödyssä siemenkivessä, hahtuvaisen rihmaston keskellä sillä pesä oli.
Se ötökkä oli pitkäruumiinen karvajalka. Melkein kuin iso hapsinkakkiainen, mutta musta. Ihan pikimusta. Terävät, sahalaitaiset sakset leukoina. Katsottiin kirjastakin, mutta ei löytynyt semmoista otuslajia.
-Mikä lie porneolaenen, sanoi Allu.
Ne persikat ostettiin K-Savolaisesta Siilinjärveltä. Siitä on jo aikaa. Asuin silloin kotona Kasurilassa, Miettisen puolitoistakerroksisessa, sahajauhotäytteisessä puutalossa jonka ulkoseinistä vihertävä maali rapsahteli vanhetessaan irti ja leijaili levyinä sokkelinjuureen.
Thuret asuivat vaaleassa talossa siinä vieressä, Rajalat keltatiilisessä tienvarressa. Savolaisen Annin punaisessa, lahohelmaisessa mökinrötiskössä majaili kaikenlaista kulkijaa vuokralla. Haataisetkin vähän aikaa.
Oikeakätiseksi ristityn lammen pitkulainen liplatus kuului tyynellä ilmalla viitostien ja hiekkamonttujen välistä. Siinä käytiin polskimassa kesäisin. Oli kirkasta vettä ja paljon pieniä ahvenensinttejä. Joku kesäinen päivä sekin oli, kun Kasurisen poika sukelsi insinööri Airaksisen laiturin päästä lampeen ja sai epilepsiakohtauksen. Eikä se enää elävänä pintaan noussut.
Jehovalaisten Valtakunnansali levitteli autuuttaan aitan takana, hiekkamontun töyräällä kuin suuri, homehtuneen juustojytysen värinen maitolaituri. Sen päätyikkunoihin paistoi aurinko Kehvonsalolta päin. Hatarien lautaseinien lävitse solahteli hartaiden laulujen sanoja kapeiden räystäiden alle kuin taivaanvuohen humahtavia päkätyksiä. Kävin joskus sunnuntaikokousten aikana laskemassa, montako autoa parkkipaikalle riviin oli peruutettu. Sitten kuuntelin nurkan takana kun Haatainen hiljaisella äänellään lupaili ihmisiä paratiisiin, ja mitenkä siellä rukoiltiin ja veisattiin.
Mykkäs Veksi kutsui humalapäissään Haataisen Einoa, minun siskonmiestä Siilinjärven Piäjehovaksi. Veksi asui meidän yläkerrassa; kikkarapäinen pikkumies jolta ruokia kokatessa paloivat keitetyt kananmunatkin pohjaan. Veksillä oli tiukkahuulinen viivasuu. Sanat tulivat sieltä kuin puimakoneesta oljentähteet, yhtä litteinä ja piuhakoina. Pätkittäin.
Hyppäsin narua kotipihassa ja hoin narun lätkytyksen tahtiin:
Jumala ja Jeesus ja Jehova, ei ne minnuun teohova. Jumala ja Jeesus ja Jehova, ei ne minnuun tehova...
Allu ei tykännyt Valtosta. Varsinkaan isän ja äidin avioerokäräjien jälkeen kun Valto oli todistamassa Allun luulotaudista ja nyrkkien kanssa heilumisesta. Valton piti jättää auto Tarinaharjun männikköön ja hiipparoida Oikeakätisen rantaa kulkevaa polkua Valtakunnansalin nurkalle. Koukkaista sitten lepikon kautta aitan taa jos mieli minun luokse tulla.
Jos Allu tiesi, että Valto on aitassa, niin se istui halkomispölkyn nenässä aitannurkalla ja tolkutti aamuyölle asti: -...niiinnhniiinhniinh! Kuulehan tyttö, ihan out samanlaenen jakari kuin äetis... ...niiinhniiinhniinh! Nussikee nyt, nussikee. Pankee niin, että persnahka vonkuu ja kyrvänrypyistä rupi tippuu. Niiinhniinniih!
Sitten Allu kaateli raakaa koskenkorvaa kurkkuunsa ja koilotti kuin korppi tyhjään säilykepurkkiin samaa värssyä:
Yhten yhten kerran unelmoen minä onnestaniiii kun tiääälläää muaalimallaaa kaekki kaekki ne häepyy poes. Onko lempi totellakin onko kyyneleinen se tie onko lempi totella unta -unta jota en saata voe. Ja jos joskus sinne kuljet missä on minun haotaniiii niin istuta se valakoonen lilijaaaa ja laeta haotalleni kasvamaan niin istuta se valakoonen lilijaaaa ja laita haotalleni kasvamaan...
Sellaisina öinä palautui eräs lapsuusmuisto Lapinlahdelta mieleen. Olin äidin kanssa Allua paossa naapurin sikopahnassa ja aamulla heräsin siihen, kun sian lämmin kylki tuntui mukavalta ja sen maha kurlusi. Peipposet visersivät koivikossa ja pahnanpöly kutkutti nenää. Aivastin. Sika säikähti ja tönkäisi kärsällään lettiä.
Miettisen sahalla, Allun työpaikalla, sattui kerran tapaturma. Huuskon Pirkko oli eräänä päivänä vannesahalla pensselinvarsien aihioita lykkäämässä kun yksi varrentekele kääntyi terässä poikittain ja kiskoutui Pirkon otteesta irti. Hujelsi sitten väkkäränä halki verstaan puunpölyisen ilman ja tilskahti terävä pää edellä Allun vasempaan silmään. Allu on kirjoittanut Junkkarisen elämänkerran sivulle:
7.10.1974 puhkes silimä! Samana päivänä kuoli Junkkarisen Erkiltä vaimo.
Puhjenneesta silmästä vakuutusyhtiö maksoi myöhemmin Allulle kertasumma, saman verran, kuin Valton uusi Mosse oli vuotta aiemmin maksanut. Allulta kesti kaksi kuukautta kuudentoistatuhannen markan levittely, ja rahat olivat kanttuvei. Taksimittari raksutti ja ruskeanahkaisessa evässalkussa koskenkorvapullojen kyljet toisiaan vasten kilkatteli.
Sen pensselinvarren Allu maalasi mustaksi. Otin sen omaan talteeni ja piironginlaatikon pohjalta se joskus käteen vieläkin sattuu.
Siihen aikaan minä urheilin. Juoksin Siilinjärven Vesan joukoissa satasen aitoja ja hyppäsin pituutta. Hoidin Piretan johtajan lapsia Päivärannassa ja opiskelin illat Kuopiossa. Välillä makasin epilepsiakohtausten kourissa monta päivää kotona. Nousin sängynpohjalta kerta kerran jälkeen kuin haudasta. Silmät turvoksissa ja kuivunutta kuolaa suupielissä, punaisia tyynynpainumia poskilla ja pitkät lettini imekkeillä. Allu jatkoi ryyppäämistä ja reuhaamista, kävi kyttäämässä äitiä joka asui jo silloin erillään.
Kerran tulin sitten iltamyöhällä kotiin. Kaikki vähäiset tavarani piirittivät pihamaan lommokylkistä koivua. Punaisiin puettu, isosilmäinen Mollamaija istui oksanhangassa käsilaukku kaulassaan. Kun otin nuken puusta alas, niin huomasin, että Allu oli työntänyt hellanpilkkeestä sälön sen sen haarakankaasta syvälle täytteisiin.
Sinä yönä ajettiin Valton kanssa tavarat muualle varastoon.
Se meidän ensimmäinen, yhteinen asumus oli kallellaan kenottava pikkumökki peltojen keskellä, pienellä kummulla Siilinlahden rannalla. Kamarinnurkissa tuiskusäällä lumiläjiä ja läjien päällä hiirenjälkiä. Tukitiin vanhoilla räsymatoilla ja lastulevyn palasilla huoneitten välinen aukko. Valto lähti armeijaan ja minä siinä pienessä tuvassa talven ja seuraavan kesän elin saksanpaimenkoiran kanssa kahdestaan.
Keväällä istuin lahoilla huussinrapuilla ja katselin töyhtöhyyppien renttelehtävää lentoa. Koira kuunteli päätään kallistellen niiden kimakoita huutoja ja loksautteli mustalla kuonollaan harmaassa lautaseinässä sinisenkiiltävinä pörrääviä kärpäsiä.
Laitiset ajoivat lietelantaa pelloilleen ja sonta haisi.
Kerran kesemmällä kun Valto tuli lomille, mentiin rantaan pyykkiä pesemään. Rakasteltiin ruishalmeessa, Valto tuoksui munkkikahville ja tavipoikue ränkätti rannassa. Minä kiipesin "Araratin huipulle" juuri kun leppäkerttu levitti siipensä tähkänvihneen kärjessä ja läksi lentoon. Se törmäsi Valton poskeen josta luiskahti ylähuuleni päälle ja kun Valto kierähti viereeni, sammakko loikkasi ohrankorsien välistä sen rinnalle.
Valokuvakansiossani on haalistunut värikuva jossa ollaan toistemme kainalossa Laitisen viljapellon laidassa. Rantasaunasta näkyy vähän räystästä ja puupäreistä seinää. Takana killottaa Juurusveden pintaa ja sinisenvaaleaa taivasta. Katselen sitä kuvaa joskus ja ajattelen, että kai minä ainakin silloin olen onnellinen ollut.
Mitähän se Valto tuumaa kun järveen olen asumaan mennyt? On varmaan Annelle soittanut. Siskontytär on poliisi ja ne etsii nyt lämpökameran kanssa minua helikopterista. Se lensi ylitseni kun äsken pyöräilin tänne. Minusta näytti siltä, että sieltä vilkutettiin.
Voi se Valto olla jonkun naisenkin luona, luin salaa sen päiväkirjoja. Se oli tyrkännyt vihkonivaskansa vaatekaappiin aluspaitojensa alle. Oli masentuneita lauseita niiden mustakantisten sivuilla. Kuolleesta isästään nähtyjä, oksennukselle löyhkääviä unia oli kirjannut muistiin. Minusta ja sairaudestani sivut kipeinä tuskaisia sanoja.
Toissavuotisen päiväkirjan välistä luiskahti valokuva tummahiuksisesta naisesta jolla oli syvät hymykuopat poskissa ja luomi silmän alla. Puremajälkiset, kainalohin päin kallellaan olevat rinnat paljaina se istui sängynlaidalla. Naisen hoikkien sormien puristuksissa oli paksu kirja jonka sinisävyinen takakansi oli kuvaajaan päin. Kuvan takana luki vain "M: J.kylä). Naisella oli sormukset vasemmassa nimettömässä.
Nyt naurattaa kun jouduin sinne KYKS:aan.
Neuron osastolla lääkärit ja hoitajat taputtelivat toisiaan takapuolille, puristelivat tisseistä ja kähmivät toistensa haarovälejä. Puhuttelivat toisiaan kultamussukoiksi, kuiskivat ja pussailivat suut rivosti auki. Yksi harmaatukkainen lääkäri otti kullinsa esille ja uitti sitä vesihanan alla lavuaarissa. Kulli önkyili kuin matikka sen karvaisissa käsissä. Hepinnenästä tirsusi mätää pitkinä ruikkauksina kaakelinkukkaan peilin alla. Milan Kunderan kirjasta luin, että tsekkiläiset lääkärit pissivät käsienpesualtaaseen. Olikohan se harmaatukkainen tsekki?
Ajattelin, että siinäpähän taputtelette toisianne, mutta kuinkahan kauan? Muutamat teistäkin vain selviävät niiden neljänkymmeneneljäntuhannen joukkoon jotka paratiisiin lonitaan. Muut miljardit kuolleiden sielut kerätään suuriin pahvilaatikoihin ja laitetaan jäähileissä avaruuden radoille tyhjyyteen.
Ne jehovalaiset, jotka meille änkesivät näistä asioista puhuivat.
Linneako ne tanttarat lähetti kun kuuli, että ratas päässäni lähti lenkkasemaan? En olisi niitä huivipäitä sisään laskenut, mutta en ilennyt ovenraostakaan jututtaa kun Lommin ukko kulki rapussa. En osaa kieltää ja ne työntyvät eteiseen Vartiotornia ja Herätkää-lehtiä laukuistaan kaivelemaan.
Valto ei niitä sisälle laske. Sanoo vain, että otan sitten yhteyttä jos sillä tavalla ruppee piässä viiroomaan. Kerran tulivat mökille Unimäkeen. Valto oli kaivamassa viemäriojaa ja kun ne rupesivat esittelemään asiaansa niin Valto tarjosi lapiota ja sanoi, että huastellaan samalla kun kaevetaan tämä paskaputki muahan.
Kuinka niille jehovanlähettiläille selittäisi, etteivät särkyneet aivot uskonsapluunoihin taivu? Minkälaisilla puikoilla kutoisi heille mallin hauraista säikeistä joidenka varassa psykoosieni välit taiteilen? Ei se ole kuin yksi sopiva sana niin ison myllyn ratas korvan takana rolahtaa ja silloin naukaisee äärettömyyksien ovi. Kerrostuneet maailmat laskostuvat järjen hietikolle kuin meren aallot, ja joka ikinen sen jälkeen lausuttu lause aukaisee uuden oven, jonka takana on taas uusi ulottuvuus. Niin kuin ne venäläiset, puusta sorvatut maatuskat; mummon sisällä mummo.
Ensimmäisen kerran kun aivoissa tilttasi, istuin sohvalla ja olin lähdössä työpaikalleni. Lempeä ääni kysyi katonrajasta, ketä minä rakastan? Kun minä monta minuuttia harkitsin niin levähti paljon ovia auki silmieni eteen ja jokaisen takana kurkotteli ihmisiä kaulat ja kädet ojossa. Kaikki ne ojentelijat tunsin ja luettelin pitkän rimpsun.
Tyttäreni tietysti ensin.
Kohta se lempeä ääni sanoikin, että kaikki ne, joidenka nimet luettelen, pelastuvat ja saavat armon eikä syntilajeja puntariin panna. Olisin halunnut kysyä, että entäs ne, jotka ovat jo kuolleet, että pääseekö niidenkin harhailevat sielut paratiisiin jos nimen lausun? Sanoin sitten Taunonkin nimen koska se Valtolle olisi kuitenkin tärkeä asia. Tauno tukehtui oksennukseensa hirvipeijaishumalassa, mutta sitä en uskaltanut ääneen sanoa. Ajattelin vain sen lempeän äänen rannalla ja toivoin, ettei se minusta näkyisi.
Rietastelkaa vain. Rellestäkää laitteittenne kanssa, kohta lystit loppuu, sanoin yhdelle hoitajalle kun se tarjosi lääkkeitä pienestä, punaisesta muovipikarista. Huitaisin hoitajan kättä ja tabletit vierivät rilisten pitkin sänkyjen alusia. Huusin sille, että koko ikäni olen myrkkyjä kitusiini ahtanut ja että se on nyt loppu! En pane lääkkeenmurustakaan enää suuhuni.
Päässäni surisi. Henkilökunta lonksutteli rautanivelin peltipaidoissaan ympärilläni. Kojeet seinissä ja sänkyjen päädyissä suolsivat vieraskielistä puhetta ja naisten kirkunaa. Ikkunat kupruilivat elastisina. Niihin heijastui ulkoa tyhjä kuilu, johon kumoutui suuria purkillisia Tegretolia, Debrakinea ja Trivatrilia. Kaikki elämäni aikana nielemäni epilepsialääkkeet laskivat mäkeä puolikasputkessa takapihan asvaltille jossa talonmiehet niitä harjoillaan läjiin lakaisivat.
Minut kärrättiin EEG:n. Revin johdot pois.
Sanoin aika kovasti, että näitä ei enää tarvita enkä halua liisteröityjä imukuppeja päänahkaani. Millä ne sotkut pois paratiisissa pestäisiin? Lopullisen lopun oven aukeamista odottelin ja sitten lumpsahtaisivat taivaankannet jäljessä kiinni.
Tuli monta ihmistä ympärilleni kun iskin silmälasit lattiaan ja polkaisin kappaleiksi. Kerkesin repiä lähetteetkin pieniksi sipareiksi ja tyhjentää käsilaukun lavuaariin ennen kuin köyttivät hihnoilla sänkyyn. Sitten tuli se harmaapäinen hepinuittelija ja tökkäsi piikin käsivarteen.
Nukuin, enkä unia nähnyt.
Aamulla herättelivät puurolle. Leipä maistui kierrätyspaperille, kahvia en kyennyt suuhuni kaatamaan. Ihmeissäni katselin huoneesa ympärilleni. Viereisessä petissä makasi vanhempi nainen jolla oli tikkejä ohimossa ja silmänalus mustana. Hiljaisuus napsahteli loisteputkissa ja hurahteli ilmastointikanavissa.
Kysyin ikkunalautaan nojaavalta hoitajalta, että kuinka se eilinen rietastelu ja rymistely on saatu loppumaan? Hoitaja mymmytteli karvahaituvia kasvavilla huulillaan ja korjasi astiat pois. Hihnat roikkuivat kahtapuolen sänkyäni. Minusta tuntui, että jos liikahdankin äkkiväärästi ne kietoutuvat hartioiden ja mahan ympärille itsestään.
Sitten se taas alkoi. Epilepsiakohtaukset tulivat ja menivät sarjoina. Tärisin ja kuolasin. Purin huulta, purin kieltä. Suussa turskahteli veri. Poskien sisäpuolet menivät palkeenkielille kuin piikkilankakeriin kompastelleen maajussin kumikengät. Päätä kutitti sisäpuolelta. Yritin raapia sitä ja korvantaustani hankautuivat ruvelle. Minulle oli laitettu katetri kun pissi ei tullut. Vedin letkun ulos virtsarakosta ja olisin työntänyt sen sierainten kautta aivoihin raapiakseni kuhisevaa kohtaa korvan takana, mutta hoitaja ehätti ottamaan letkun pois.
Kohtausten välillä kuvajaiset kulki ja harhat kiipeilivät seinillä. Tikkiompeleinen nainen kuorsasi. Luulin sitä äidiksi. Sillä oli kanyyli teipattu ranteeseen ja suolaliuospussi roikkui telineessä. Kysyin monta kertaa mitä oletta äidille tehneet, mutta kukaan ei vastannut.
Suutuin.
Aioin repiä kanyylin pois ja herätellä äidin, mutta taas tuli monta hoitajaa ja yksi isompi jotka pitelivät minusta kiinni. Puraisin yhtä ranteesta. Se läimäytti minua korvalliselle. Pääni sisällä naksahtivat kanavat auki ja urut alkoivat pauhata. Olisin halunnut viimeistä piikkiä, että nukahtaisin enkä enää heräisi ikinä tähän riivattuun maailmaan, mutta minua vain riepoteltiin sisältä ja ulkoa. Paiskauduin hoitajien valkeitten hahmojen välissä kuin ohjaamaton vene koskessa. Pitelijöiden punaiset, pyöreät suut olivat tikankoloja pökkelöiksi lahonneissa koivuissa. Rei´issä ujelsi ja tohisi. Yhdestäkään tikankolosta ei hyvää, kaunista, lempeää lausetta ilmoille päässyt.
Yksi lause, yksi kaunis lause olisi kutittavat ja kuiskivat henget päästäni karkoittanut.
KYKS:sta veivät paareihin sidottuna Harjamäkeen. Ambulanssissa luulin viimeiselle matkalle lähdetyn. Oli kuin olisi putkessa hujellettu. Nukahdin, kun se mies siinä vieressä puheli ihan tavallisia ja taputteli lämpimästi kämmenselälle. Sillä ambulanssimiehellä oli samanlainen parta kuin Valtolla ja se minua rauhoitti.
Niin. Kesä on hyvä ja lämmin, en minäkään palellu. Jäätuura on mökillä, mutta arvaisiko kukaan tulla reikää jääkanteen hakkaamaan jos äkkiä pakastuisi? En kenellekään kertonut uutta asuinpaikkaani kun läksin. Vuokraisännälle olisin voinut sanoa kun se kävi irronneen listan ruuvaamassa keittiössä paikoilleen, mutta olisiko se ymmärtänyt? Kovan vuokran se pörsänmäkeläinen perii meidän asunnosta, mutta nythän Valto voi muuttaa tyttöjen kanssa Unimäkeen. Minä höllötän täällä haaleassa vedessä ja muistelen menneitä. Ei minusta tarvitse kenenkään huolta kantaa.
