torstai 11. joulukuuta 2008

Alvari 17.3.1923-10.12.2008 In Memoriam

Sinne kupsahdit, kuopiolaisessa palvelutalossa olevan yksiösi keittokomeronlattialle. Tekohampaasi olivat lentäneet suustasi lattialle ja astmapiipun osat vierineet nurkkaan kirvotessaan viimeisen kerran sirkkelinterän aikoinaan vaurioittamista hyppysistäsi. Tyttäresi löysi sinun jo köntistyneen ruumiisi aamulla, kun oli tuomassa pyytämiäsi ruokaostoksia jääkaappiisi.


Ruokahuollostasi huolehtiva tyttäresi, s. 1959, eleli kanssani yhteistä taloutta vuodet 1976-1990. Tekaistiin pari tytärtäkin ukitettavaksesi jotka taas myöhemmin ovat laittaneet geenejämme kiertoon viiden lapsen veriin.

Siitä on vierähtänyt tovi, kun viimeksi yhdessä ryyppy otettiin.Viinaa päänuppisi kyllä kestikin, mutta käyttäytymisesi kanavaohjaimet aivoissasi eivät. En ottanut kovin vakavasti nuoruuden hurmoksessani sitä, kun istuit halkomispölkyn päällä tyttäresi aitan oven vieressä ja huutelit ryypynväleihin tappavasi minut kunhan kömmin pihalle. Naureskelin sillekin, kun känninen rölähtelysi kaikui vehreässä, siilinjärveläisessä kesäyössä kehottaessasi nuoria lempiväisiä rakastamaan toisiaan: "Nussikee nyt, nussikee niin että kyrvänrypyistä rupi tippuu... ihan ootta kun äetiny... nussikee huorat perkele...häähäää!"

Laulelit sitten mustalaisilta oppimaasi laulua jonka sanoja muistan aksentilleen vieläkin vaikka siitä kesästä on kulunut jo yli kolmekymmentä vuotta:


"Yhten yhten kerran/unelmoen minä onnestani/Onko lempeä totellakin/onko kyyneleinen sen tie/onko lempi totella unta/unta jota en saata voe /Vuan jos joskus sinne kuljet/ missä on minun haotani/ niin istuta se valakonen lilja/laeta hautalleni kukkimaan/niin istuta se valakonen lilja/laeta hautalleni kukkimaan."
Olit pieksänyt vuosikymmeniä vaimoasi, ajanut perheesi pakosalle monet kerrat, räyhännyt kaikkien mahdollisten tuttaviesi kanssa ja kuljit aina vähintään linkkuveitsi taskussa siltä varalta, että tarvitset viiltää ryyppykaveria nenään tai jotakuta muuta, joka on toista mieltä kanssasi. Olit siis oikeasti pelottava tyyppi, Alvari perkele! Se, esimerkiksi, oli tyttärellesi, joka vielä luonasi asui, hirveää aikaa kun parissa kuukaudessa laitoit kanttuvei puhjenneesta silmästä saamasi vakuutusrahat, 16 000 smk:aa. Summan muistan, koska itse maksoin edellisenä syksynä ensimmäisestä autostani, tuliterästä Mossesta täsmälleen samaisen markkamäärän! Se oli suuri raha siihen aikaan, työmiehen tuntitaksa taisi keikkua siinä 12 markan kieppeillä, Alvari, ja kaiken laitoit menemään taksin takapenkiltä käsin kuin se olisi ollut jokapäiväistä työtäsi.


Oikeastaan ensimmäistä avioliittoani jouduttaneet tapahtumat johtuivat juuri siitä ryyppykesästäsi, Alvari. Kas, kun toin eräänä heinä-elokuisena iltana 17-vuotiasta tytärtäsi kotiin, olit kantanut poissaollessamme hänen kaikki tavaransa pihamaalle. Molla-Maijakin roikkui pihakoivun oksassa hirttoköysi kaulassa ja sen jalkovälitäytteisiin olit tunkenut hellapilkkeensälön kuin woodoo-nukelle konsanaan.

Olit eläessäsi erittäin hankala ihminen, Alvari. Luulotaudin ja vainoharhaisuuden riivaama, mutta myös älykäs ja lahjakas jollain käsittämättömällä tavalla. Tämä jakomielisyys selittänee senkin, että kanssasi oli joskus myös hauskaa ja juttujasi oli mukava kuunnella hetken aikaa. Se siinä petollista olikin. Varsinkin kun osasit ulkoluvulta pitkät litaniat Eino Leinon julkaisemattomia härskiyksiä.


Minulla on ristiriitaisen pahoja muistoja Sinusta, ensimmäinen appiukkoni Alvari. Yleensä ikävät asiat jätetään muistokirjoituksiin liimaamatta, enkä minäkään tässä muuta kuin vihjaisen hieman päälimmäisinä mielessä olevista.
Minähän olen jo kauan ollut ulkopuolinen niin elämäsi ehtoopuolesta kuin nyt kuolemastasikin. Kuin myös kaikista sukulaisistasi ja heidän tapahtumistaan. Hehän hylkäsivät perheemme kun tyttäresi sairastui mieleltään. Panivat vielä minun syykseni senkin; kuin olisivat isäänsä tulleet harhaluuloisuudessaan?
Mutta nämä ovat vain sisälläni asustavia, mutta ahdistavia muistoja jotka tunkevat mieleen vähintään painajaisissa. Yksin näidenkin muistojen kanssa jokatapauksessa olen, sillä yhteydet kaikkeen entiseen ovat kokonaan menneet poikki. Vain vanhimmat tyttäreni ovat muistoina nuoruuteni avioliitosta ja muutamat, vaivalloiset puhelut sairaan, entisen vaimoni kanssa. Niin kuin nyt tänä aamuna kuolemasi johdosta, Alvari-vainaa.


Kuolema tuo aina muistot muisteltavaksi. Niitä pulppuaa kuin tulvavettä ränneihin. Tutisuttavat nuppia kun avaa vanhoja valokuva-albumeja ja katselee haalistuneita kuvia. Kuvia, joita otettaessa ei puhuttu vielä pikseleistä eikä resoluutioluvuista tavuakaan. Biteistä mainitsemattakaan.
Tässä ja nyt, kuolemasi ensimmäisenä vuorokautena, ensimmäisen vaimoni isä ja ensimmäinen appiukkoni Alvari, minä jälleen muistelen omaa ensimmäistä elämääni ja mietin, olisiko asioita voinut tehdä toisin. Niin Sinä omassa elämässäsi kuin minäkin omassani.
Ja kuolema vastaa: Ei, ei elämää voi elää sen kummemin kuin sen elää.

En minä kaunaa kanna Sinulle, Alvari. En omastani enkä muidenkaan puolesta. Mikäpä minä siitä kostuisin kun en ole osannut omia kiviraunioitanikaan elämieni pelloilla järjestyksessä pitää. Toisaalta jotain ymmärränkin siitä, miksi olit sellainen kuin olit. Lapsuutesikin oli ilmeisen väkivallan ja halveksunnan täyteinen eikä kukaan Sinua oikeasti rakastaen sylissään tuuditellut. Ei ollut olemassa omaa isää antamassa mallia ja kun vielä syttyi ne sodatkin ja pelkäsit oikeasti sinne menemistä, eikä pelkojasi silloin, eikä myöhemminkään kukaan ymmärtänyt saatika että olisi hyväksynyt...

Jos olisit, Alvari, uskaltanut sotaan, tai ollut reilusti aseistakieltäytyjä ja jättänyt piileskelyjen vuodet lapinlahtelaisissa metsissä suorittamatta, olisitko kummassakaan tapauksessa saanut elää, sitäkään me ei tiedetä. Tiedämme vain, kuinka olemme eläneet ja piste, eikä viimeisen henkäyksen jälkeen edes sitäkään.

Minun oma isäni kävi juoksemassa Rukajärven rintamat lävitse, haavoittui, jäi henkiin ja yksi hänen elämänsä tuloksista istuu nyt tässä pohtimassa joutavia. Muistelemassa päiviä, joiden kulku on ohitse, mutta jotka ovat toistuneet miljardeissa elämissä ympäri maailman. Ja jotka toistuvat edelleen eri vivahtein ihmisten luullessa hallitsevansa päiviensä kiertoa. Joskus jopa toistensa.

Minä tässä huokunen vielä jonkun matkaa haistellen näitä saasteisen maailmamme tuulia. Mietiskellen, kuinka moneen ihmisen pää kykenee, mutta ei kuitenkaan siihen, että hillitsisi itseään väkivallanteoilta, ahneudeltaan ja lisääntymisen kiimaltaan. Ajattelen omaksi raskautuksekseni sitäkin, että sattuman kaupalla alkupunnerrukseni mennessä niin kuin se meni, sain yhden elämän bonuksena entisen päälle, vaikka hintansa silläkin on.

Tästä pohdintojaan jatkaen entinen vävypoikasi, eli Hyvästi Alvari!

3 kommenttia:

meri kirjoitti...

valto,

kirjoitat: "olisiko asioita voinut tehdä toisin. niin sinä omassa elämässäsi kuin minäkin omassani.
ja kuolema vastaa: ei, ei elämää voi elää sen kummemin kuin sen elää."

tässä on kaikki viisaus ja kaikki totuus. ja se mikä ei ole siinä, on alvarin tarinassa.

en löydä sanoja kuvatakseni kirjoituslahjaasi. sanon siis vain: ikuisesti sinun lukijasi.

Valto Ensio kirjoitti...

Meri, sinä olet lahjakas kirjoittaja, sinusta niin voi sanoa.

Minulla tämä kaikki on rakennettua, hiki päässä opeteltua, ei juuri ollenkaan luontaista lahjakkuutta. Kirjoittamisen olen ottanut joskus nuorempana aseekseni, vanhetessani kävelykepikseni ja kun tulen oikein vanhaksi, käyn kirjaimilla ladattuun kuoppaan makaamaan, se on minun petini ja viimein hauta-arkkuni, tuhkauurnani.

Jokaisen kirjoitukseni joudun edelleen veistämään oksaisista muistojeni pölkyistä vuoluraudalla, joka tuntuu olevan aina kesäterässä. Lyhyenkin tekstinpätkän höylään aina uudestaan ja uudestaan, että saan sanotuksi sen, mitä aion. Tämänkin.

I:nen appiukkoni oli siis yllä kertomani kaltainen ja puhun vain omasta näkemyksestäni. Nykyinen appi päinvastainen kaikella tapaa, mutta liekö hänenkään elämänsä loppusumma sen kummempi kun niin paljon näyttää (siis konkreettisesti näyttää kun puhumaan ei kyetä) katkeruutta siihenkin sisältyvän?

Ehkä sittenkin "helpompi" on ollut ensimmäinen käsittää..?

Mutta miksi minun pitäisi?

Miksi minun pitää tehdä ihmisistä analyysiä?

Kun kuitenkin pyrkimykset ymmärtää elämää ja ihmisiä käsitetään usein väärin. Kuin minä siitä, pääni rasittamisesta ilmiöiden pohdinnalla, jotain hyötyisin.

Helpompi olisi kun kykenisi istumaan vain ongella ja ainoa kärsimys jonka näkisi, olisi madon jota koukkuunsa pujottaa...

Valto Ensio kirjoitti...

Meri, minun piti vielä sanoa, että kiitos sanoistasi. Eilen oli tosi paha päivä, mutta pilvenraosta pilkahti vähän kun luin kommenttisi.