Kenkkus Joosepin sielunvaellus

Rilikati ralikati moalima! Teältä tullaan ryysyt levällään. Pilivet väestykäätten, sajerapakot kuivakaatten. Alhaenen Näläkämoan kurjalisto peljästykee; Jooseppi Kenkkunen Taivaitten valtakunnasta soapuu katastamaan entisiä elonsijojaan, russakankuoria laskemaan, jäläkeläistensä jäläkeläisten pirtteihin kurkkaamaan, ja kaippa sen Näläkämoan laulunkin vielä kuulen…

”Hei liri lii!

Hei luri luu!

Kuperkeikka ja pyllylleen!”

Maesemat näöttävät tutuilta. Taevaanrannassa korkialle kohoaapi Rämsänrannan kirkontorni ja tapulissa kellot moekoaa. Ja ah, niin tuttuna loajan järvenseljän vesi liplatteloo Ryysyrannan mutalikkoon, humisevat hongat saloilla ja  Petkelkylän kummuilla… aah, mutta missä ovat pirtti, navetta ja riihisauna, kotani ja pontikkapannuni! Ovatpas peltotilikkujen kivirauniot tasottuneet, kasvavat pahaiset suosaratkin närreikköä, ja kovin pieniksi suuret salot ovat kutistuneet, risukoiksi maisemat nilistyneet, kuunmaisemiksi myllätty. Ihmisen toimiako kaikki tämä?

Vajavat satasen vuotta poessa vietin ja jo on jumalinen parturi tukistanut Isänmoani kuontaloa. Ja eilleenkin näkkyö puistelovan. Tuolla petäjän latva moahan lakovaa, tuolla jo toista riisutaan neolasistaan, oksistaan. Pätkitään, katkotaan ja: Hui soa-ta-na! Muutama minuutti voan kun kymmenen petäjäistä on nurin. Ah, savotta siellon menossa. On varmaan tuhansien miesten pihkasissa rukkasissa pokasahan peät, justeerit jaohavat purua puihen tyvistä, kirveet nalskavat…. Eei, ei, ei! Masiinoita, koneita. Hirveitä jättiläisropotteja, keltasia, vihreitä puimureita mäntyjen kimpussa? Neänkö minä unta? Ei, eivät kenkkusten sielut unia neä, ne nuku eivät. Tämä on totta! Totisinta totta ouvat nuo masiinat, jotka ryskävät ja räiskävät niin että nila nuoressa petäjässä kiehuu. Helevetin toemet teällä jyllevää, isopiru on peästetty irti!

Hoe mies! Sinä siellä tienvierellä, sinä joka pyörääsi nojaat ja neät saman kuin minäkin. Hoiiii! …ei se neä, ei se kuule vaikka kuin terhentelen. Mikä lie kuuropöljäsokea tai muuten vajaa.  Lähen tästä uuvelle unenlohkolle, ei tätä voi kahtoa, ei! Kärsin tästä näöstä enemmän kuin russakkapirtissä Kaisa-Reetan kanssa vainojen vuosina, ennen ja jäläkeen veljesten veren paisumusten, näläkä- pula- ja kieltolakiaikojen. Ah, miten taivaissa synneistä suurista, tuhansien kilojen painoisista rikkeistä puhtoiseksi pyykätty, entinen musta sieluni värisee vaikkei muuta jälellä olekaan!

Humpsista ja rilikati ralikati ril! 

Onpa ilonen olo. Mistähän johtuu? Enkelpölystä moakuntien välillä sielunneuvoin kulukiessa? Kuin salakodassa navetan takana ennen missä ämmin ja Kaisa-Reetan kanssa muuripaan alle tulia viriteltiin, mäskiä kiehumaan kauhottiin, ja kun maesteltiin ensimmäiset kotikeittosen tipat!  Marmelaati ja Äpyli ne van navetassa ammuivat kun pikkuinen Aapeli-Jooseppi nurkalla vahtia piti. Oe aekoja entisiä, oe niitä viinanpoltto-, salakalastus- ja metästyslakeja joista nimismiehen kanssa turpasoutuja souvettiin kun minnuo kurjoa, Ryysyrannan mehtäläistä Rämsänrannan käräjille reenjalaksilla kyijittiin.  Ja ihan vain nälän ja köyhyyven takia, ja ihmisen perityhmyyen, sen, että syntynnä oli tähän matoseen moalimaan!

Mutta mihinkäs pylskähin nyt? Kajjaaniin kaet kun tuossa Linnanrauniot ovat entisestään pienemmiksi kytistynneenä. Kah, onpa jouhtenia, niitä Pyhiä lintuja josta viime unessani Taivaan Ukko tuhannen kilon synniksi kirjoihinsa merkkasi kun olin yhen näläkääni ampunut. Ja sorsia! Oih! Oispa ennen olleet Petkeljoella nuin kesyjä kun näläkä suolia kurni, penakat laihoina nurkista isosilimäsinä, täipäisinä luisin kyljin pällyili! Voe tokkiisa mitenkä hyvälle oesi siansiivulla höystetty sorsan täkkä maittanut! Ne korteveissä kiehautetut, paistinpannulla käristetyt lihansäikeet sipulin ja lehmänsienien kanssa pottuhoavikkaihen särpimeksi puisille lautasille kauhoiltu. Syöttääkö tuossa nuita sorsia joku? Ja leivällä! Murusina viskelöö. Jumal´auta! Leipeä taevahan siivekkäelle syytää tuo onneton harmajapeämummo. Eikö nykymoalimassa enneä ommaan suuhun leivota? Hei hoe ämmänkäntys! Sinä onneton sauvakkoakka! Missä näläkäset sikkiös ovat? Kaekkiko kuolleet on vai joko iliman leipeä huokua lykkeävät?

Ee se Kenkkusen sielunsivellystä kuule tuo känttytuhlari.

Eänetön, näkymätönhän minä olenkin. Ei pälyä Kajjaanijoen mustasta veistä Kenkkusen entinen muoto vaikka kuin tyynen paikan kohille sieluani kurkotan. Jäe karvareuhkakin sinne koatunneen petäjän alle josta yläilmasiin aikanaan livistin. Sinne jäevät metänhoetaja Räkhalssi ja nimismiehet R.R ja Carolus Koskelin käsiään puristelemaan, harmittelemaan vakituisen asiakkaansa poistumista, töihensä vähenemistä kun honkapuu Ryysyrannan kiusankappaleelta hengen riisti.

Se eillinen Kenkkussielun laskeutumisalusta entisille asuinsijoilleen oli mitä oli. Metänraiskausta, luonnoriistoa, armotonta synnyinseutujen nahkan auki viiltelyjä, sieltä joutuin piti pois peästä. Van Kajaanin kulumat näyttäsivät peällipuolin Kenkkusen sielulle toisen puolen ihmisen elosta, jonka toista puolta pirttiviljelystensä kanssa vaivoa nähen, näläkäkuolemista kammoen itse aikanaan eleli. Ei taija Kainuussakaan kukaan kylymässä hangessa enneä uppuroija, ei nälän kanssa taiteilla? Ovat tainneet peästä onnelahan, siihen sosisaalirattien hoavemoahan josta punaista viivaa vetämällä osalliseksi lupasivat. Nyt on ihmiskunta kaepoomaansa paratiisiin souvellut ja mitenkä paksusti, ah miten paksusti hyö teällä elelöövätkin!

Tässä on suuri, kivetty aukea entisen mutaisen, hevosenpaskojen, sohjon ja mällisylkien täplittämän kaoppatorin paikalla. Pietari Brahe tuossa kaupunkiaan vahtii, teatteritaloa päin uhmasti kulumikkaan kiven peältä kahteloo. On kerroksia jotahin tuolla. Räppänöetä! Valtavasti ikkunaruutuja pinottu peällekkäen. Ja viirejä liehuu toisten rakennusten harjoella, värikkäitä lippuja niinko Kenkkulan akan rättejä kaivontakusen puihenvälinaruilla. 

Lienevät kaoppapuoteja nuo rakennukset tuolla? Ihmisiä ramppovaa eestaas niin että rautakehyksiset lasiovet ronkuvat, kilisevät, kalisevat. Mitä ovatten nuo valtavat kassit jotka pullakoina ihmisten käsissä kulukeutuvat mustiin, punaisiin, sinisiin, keltasiin, oransseihin… vaunuihin? Ei niissä ole hevosta eissä, ei ole aisojakaan. Eikä kulukuset kilise setolkassa…  Ah, automobiiilejapa ne, niitähän ne. Hurahtelee jokainen sekunti tästä ohite, ja moneen suuntaan, ristiin rastiin. Onko nuilla kaikilla jonnehin asioa? Punasta valoa tolopissa näyttäsivät peljästyvän ja toppaavat jonoihin risteyksissä, ja vihreällä taas töytäisevät höyryten eteenpäin. 

On moalima kyllä ihmeellinen nyt! 

Hyvästi näläkämoa, pettulantia! Hyvästi Ryysyranta! Tervetuloa vauraos, yltäkylläsyys. Nyt tätä tässä kahtelen ja ihmettelen kun Taivaanvartijalta menopaluuliput sain. Tämä on se Mullimäen Juuson Utopia jossa huolet eivät vaivoa, eivätkä russakat, luteet, kirput ja täitten saivaret vaatteihen poimuista nahkaa kalttamaan öisin hiivi, hirsien väleissä rapsahtele. Kaikki penakatkin pellavapäät niin pulskia. Oe tuota lihavoa pojannullia tuossa! Ja entä tuo tyvär! Hui helevetti mitkä poemut paljaalla vyötäröllä vyön peälle lötkeää! Mitä ne nuista pulloista imevät? Battery, Limelight? Energiaa! Hottia, poweria, pizzaa, jättiburgeria lukkee purkkien ja pullojen ja loatikoihen kylissä joita nuo ruottaat nakkelevat kuin jaamantiellä hevoset paskoa persiistään ennen… Missä ovat lanttukukot, pottuhoavikkaat, leipäjankki ja maetopeälärit? Mistä saesin palan pettua? Huikoo jo pötsitöntä sieluakin kun kahtoo tätä yltäkylläsyyttä, tätä runsaotta jonka jämiä vihreisiin pönttöihin sullovat, katujen ja teiden vierille holtittomat viskelevät. Näläkäkunnaat! Eväskeäreisiin sinut ouvat pakanneet. Pahviloatikoilla, pulloilla, puteleilla, renkailla ja kaikenmoailman rojuilla kuorruttaneet.

Näkkyykö teällä yhtään köyheä, sorrettua, korpisyrjien piiloihin sysättyä?  Missä ouvat Kenkkusen sukulaissielut, ryysyrantojen hulukkoset ja mullijuusot? Missä harmajavaarojen hannekset lukuisine, täisine sikkiöineen? Ho hoiii! En minä tätä rikkautta ymmärrä, en ossoa teällä kulukea ies sieluna olemattomana.

Ja niin Kenkkussielu onneton lähtee kauppatorilta, katujen ja kujanteiden väleissä säpsähdellen kulkee. Muutaman tutunoloisen, puistojen penkille pullojensa viereen nukahtaneen tapaa hän, mutta ylen ovat nekin siisteihin puettuina, auringossa autuain hymyin kuorsailevat, toisiinsa nojailevat. Välillä toki havahtuvat nuokin, ottavat ryyppyä, käärivät sätkää. Rähisevät, joku laulaa lurauttaa, hoihkaisee tuo yksi pitkä isosti kun ohitse joku neitilenkkeilijä sipsuttaa. Ei tunne Kotokainuuta Kenkkunen enää, ei. Apeana Jooseppi taivaalle vilkaisee, kietaisee ryysyjä kupeilleen ja antaa yläilmaiselle luvan imaista hänet mukaansa. 

Palaja en, en koskaan enneä, mutisee hiutuinen sielu kun saastepilven lävitse otsonia kairaten pois pyyhältää.

(Kenkkus Jooseppi on Ilmari Kiannon Ryysyranta-romaanin (1924) Jooseppi Kenkkunen, eli "Ryysyrannan Jooseppi".)

Veksi

Eilen

Tuli paha korvasärky, otin pienen, sydämenmuotoisen Arcoxia-tabletin ja tungin ohrstöpselit  korvien tukkeeksi. Luin Anna Kortelaisen kirjaa "Ei kenenkään maassa". Nukahdin sen sivun kohdalla, jossa 13-vuotias Reino puree leukaperiään yhteen ettei itkisi kun äiti nyt hänet jättää kansalaissodan jälkihötäköissä Viipurin Papulanvuoren sotilassoittokuntaan opettelemaan klarinetistiksi. On siinä osattu kauheista asioista taas painavan hyvin kirjoittaa!

Aiemmin tuli puhelu, että velipoika on selvinnyt pitkän tehollaolon jälkeen henkiin, mutta jalat eivät ota päälle. Kohta tuli toinen puhelu, että toiseksi vanhin tytär oli viety KYS:aan myös kun oli alkanut "vettää kummasti oekeelle". Minulle tuli heti mieleen aivohalvaus ja tyttären pienet lapset, mutta tyynnyttelin itseni ja laitoin tulisijoihin tulet, saunan lämpiämään ja pojille eilisen eilisiä tähteitä mikron kautta pöytään. Minulla säikähdykset ovat sellaisia matalia tunteita, kuin suolammista nousevia mulahduksia joiden pintaväreilyt tyyntyvät äkkiä. Syvyyksistä vapautunut kaasu kuitenkin jatkaa mielenpainamista vielä pitkään ja näkyy ja kuuluu sitten muunlaisena käyttäytymisenä. Niin kuin vaikka selityksettöminä unina esimerkiksi.

Unessa itkin. Syy itkuun oli lumikolan rikkoontuminen eikä uuteen ollut varaa; lunta tuiskutti unen pihamailla enkä kerennyt niin kovasti lapioida, että pojat olisivat päässeet lähtemään koulutielle. Kaivoin sitten lumitunnelin kadulle asti ja sen valoisasta päädystä avautui ovi josta pääsi suoraan luokkahuoneeseen toisella puolella kaupunkia. Opettajat kyselivät, että mikäs poikia viivästytti. Yritin kertoa lumitilanteesta, mutta ilmaantui muuta selitettävää jota kaksi verisin käsin pulpettien päällä sotilastamineissa makaavien miehien mahoja ja päitä auki sahaavaa Kortelaisen kirjan sanitääriä tuli totisina todistamaan, että kyllä kouluista myöhästymisiin syitä saatana löydetään: "Porukalla vaikka perkele", se toinen kirosi ja pyyhki siperialaista linttanenäänsä niin, että siitä roikkui leikkaushaavojen töhnää pitkinä, punaisenlimaisina klöntteinä.

Myöhään illalla kävelin elokuviin. Lento oli kuvan nimi. Erilainen kuvaus lentokapteenin alkoholismista. Edellinenkin elokuva, jonka kävin muutama viikko sitten katsomassa, sattui mieluinen. Se kertoi Yhdysvaltain presidentin Abraham Lincolnin aloittamasta poliittisesta kamppailusta rotuerottelun lopettamiseksi. Se vaati presidentiltä henkilökohtaisiakin uhrauksia ja  lopulta myös hengen, mutta hänen aloitteensa on kantanut tänne, yli 150 vuoden päähän saakka ja nyt siellä tekee töitään jo toista kautta musta presidentti. Ku Klux Klan-järjestö elää amerikoissa silti kuin meillä tämä naurettavien riittien vapaamuurarit-veljeistö; äijän ilikiäävätkin isot miehet!

Elokuvista tullessa käveli vastaani farkkuihin ja vihreään tuulipuseroon pukeutunut, hyvin mustakulmainen nainen. Avokäsin ja ilman hattua. Se oli aika humalassa ja pysäytti minut tupakkaan tulta pyytääkseen. Kun minulla ei ollut, se tuli ihan naamaan kiinni ja pyysi minua mukaansa: "Otetaan taksi ja mennään Huuhkajaan." Kieltäydyin ja siitä suuttuneena se soperteli menevänsä Kaksin polille hakemaan lääkettä tänä iltana avautuneisiin haavoihinsa.

Tänään

Aamulla herätään niin kuin aina; repäistään luomet erilleen vaikka kesken unennäön.

Luin yöllä Kortelaista ainakin kahteen saakka. Kirja on kirjoitettu taiten, aiheensa taustat hyvin tutkien ja fiktio-osuus mielikuviteltu uskottavasti. En olisi Anna Kortelaisesta uskonut näin hyvää kirjailijaa löytäväni jos pelkkään telkkarituttavuuteen olisin jättänyt. Ei hän esiintyjänäkään huono ole. Että jotkut ne osaavatkin!

Kävelin pienimmän kanssa kolmen kilometrin matkan kerhoon ja tulin itsekseni takaisin. Otin pakastimesta lohen jonka sahasin kahtia. Pyrstöpuolen sujautin takaisin, mutta pääpuolen nirhasin vielä fileeraussuunnassa halki, laitoin palaset vuokaan, ripottelin suolaa päälle ja asetin vuoan arinalle. Jäisestä lohesta saa muuten ohutlapaisella timpurinsahalla komeantasaisia medaljonkeja paremmin, kuin tylsällä keittiöveitsellä. Pitää vain olla lujat näpit kun nuljahtelevaa, jäisenpolttavaa kalaa käsissään pitelee.

Tytär soitti: Huomenna kerroskuvaavat pään ja kaularangan ja kai ne nyt sitten ottavat sen aiemmin havaitun, munuaisten kupeessa olevan kystankin tarkempaan syyniin. Jokinhan siellä hermoa painaa kun sekä jalat että pää tunnottomiksi nuorelta ihmiseltä menevät?

Minulla on silimänalunen musta. Sain eilen halosta (en Tarjaa) kun uunia ladatessani kimposi yksi klapi poskipäähän. Selityshän tämäkin. Ei sitä kukaan usko, mutta sama sille. Kaupassa käydessäni tuttua nauratti selitykseni.

Nyt on ilta. Koko ajan sellainen tunne, että on hyödytön olio vain. Sama tunne koko tämän alkuvuoden. Olenkin viettänyt sen niin tipattomana kuin miltei sanattomanakin. Lukenut kyllä olen. Miettinyt monasti, mihin kaikki lukemani minussa menevät kun ne eivät koskaan näy suurena viisastumisena. Että olenko kuin laiha syöppö joka läpipaskuutensa ansiosta ei liho koskaan? Uusimman Ulysseys-suomennoksenkin otin luvun alle, mutta en tiedä, jaksanko kannatella tuota jättiläiskirjaa käsissäni loppuun saakka. Paremmalta se kuitenkin vaikuttaa kuin Pentti Saarikosken koitos vaikka mihinpä laajempaan yhteyteen näitä kaltaiseni vähäpätöisyys osaisi verrata? Kun pitkää jonoa ei Donnerin Mammutillekaan ollut, varasin sen kirjastosta vaikka luulen, etten tämän omakehuisan äijän tekstiä jaksa kuin hampsimalla lukea. Donnerissa puolet on kuuluisaa sukunimeä ja vain puolet Jörniä itseään; sekin on toki hirveän paljon tässä älyvajaassa maailmassa.

Veli Veksiä ajattelen vähän väliä. Tai oikeammin koko sitä elämää joka meitä joka tapauksessa yhdistää. Hän on sillä tiellä, joka pian hautaan viepi. Voipi hän kituroida jonkin aikaa, mutta yhtä kaikki. Hän on niitä ihmisiä, joille ei Chopin muistotilaisuuksissa soi eivätkä puheetkaan kummoisia tule olemaan. Vaikka osasi Veksi pienenä nauraa radion ohjelmille, joissa Tauno äikää ja kirkonkellot moikaa. Useampi meistä sisaruksista muutaman kyyneleen haudalla kyllä vierittää, mutta jos natseilta kysyy, niin olisi aiemminkin saanut kuolla kuluttamasta yhteiskunnan sosiaalietuuksia. Veksihän on ammatiltaan kehitysvammainen, siis tyystin sellainen, joka olisi jo 53 vuotta sitten sukkapuikolla kohtuun pitänyt murhata. Parikymmentä vuotta aiemmin jos olisi ollut eräässä toisessa eurooppalaisessa maassa syntymässä, olisi sillätavalla saattanut käydäkin. Keskitysleirikokemuksilta Veksikään ei silti ole elämässään selvinnyt. Vuosikausia hän oli kahden muun veljeksen kanssa talvet Hämeenlinnassa, rotuhygienian kannattajiin kuuluneiden Edvin ja Emma Hedmanin perustamassa Perttulan tylsämielisten kasvatuslaitoksessa.

Tänään on korvasäryn lisäksi koskenut päähän. Liittyvät toisiinsa tai sitten tuohon Arcoxiin. Tekisi mieleni valittaa ääneen, mutta eilen viimeksi kuulin Puutarhurilta, etten muuta teekään kuin valitan. Sanon kyllä joskus kun särkyneitä jäseniäni kolottaa, mutta omasta mielestäni, ja särkyjen kovuuteen nähden valittelen hyvin säästeliäästi. Mutta Puutarhurinipa onkin luonteeltaan sellainen, ettei häneltä empatiaa muutenkaan heru. Siksi minä en puhu sille sairastelevista veljistäni, en edellisen elämäni lapsista, tai lapsenlapsista; mitä niistä mietin. Enkä kai kohta enää mistään mikä sisällä kaihertaa. Mutta eihän hän ole puhuvaista sorttia itsekään mitä oman päänsä sisäisiin juttuihin  tulee; en minä tuntisi koko naista lainkaan jos hänen omiin kertomiinsa tuntemiseni perustuisi. Että jotkut osaavatkin vaieta!

Hessunkeksit

Kängiimme kuuluivat minä, Hessu, Pena, Jaana ja Kaija. Ja usein myös Hessun veli Pave. Tapanikin jäseneksi yritti, mutta koska hän oli alkoholisti, ei hänestä edes kuskiksi ollut vaikka kuiville viinamerestä välillä kömpikin.

Käytiin humpalla Kallanvintillä, kaljoilla Seiskassa, Renkussa, Himalassa ja Santussakin, vaikka portsari, jonka nimeä en enää muista, oli antanut Pavelle ikuisen porttikiellon. Puijonsarven yökerhoon eksyttiin silloin kun Pena, pitkä, tumma ja naisia hytkäyttävä kravattikaula oli mukana. Viinaa, viinejä ja kaljaa hankittiin Alkosta ja juotiin niitä jonkun kotona aina pohjiksi. Tehtiin itse pitzat, täytekääryleet, lihapiirakat, salaatit ja jälkiruuat. Kaija ja Hessu olivat kokkihommissa taitavimmat. Kerran kokonaisen hirvenlavan paloittelivat, marinoivat ja paistoivat. Sen ruuan painikkeeksi seurusteltiin sitten erilaisten juomien kanssa pari päivää. Silti: Hessun ja Paven äiti se vasta kokki oli!

Pena ja Jaana söivät eniten koska niillä oli pisimmät mahat.

Hessu, jonka virallinen nainen oli kotonaan viihtyvä, äreä Pirkko, rakasti välillä Kaijaa. Oli Kaija minunkin kyydissä joskus, mutta jonkun elokuvakäynnin verran vain. Kaijan mies oli säyseä, parimetrinen nallekarhu ja sitä piti vähän pelätä. Jaanalla ei silloin vielä vakimiestä ollut. Mitä nyt Pena joskus. Minulla oli jo vaimo ja kaksi lasta, mutta elin välillä kuin ei olisi ollut.

Kaija pukeutui seksikkäästi. Jaana oli seksikäs vaikka sillä ei olisi ollut päällään mitään.

Pavella ei naista ollut. Sillä ei säkä sen suhteen käynyt. Paven eri suuntiin vinossa olevasta naamasta ja murjoontuneesta leuasta se ehkä johtui, ja toisen käden silpoutuneista, huonosti korjatuista sormista; se oli rakennellut joskus pienenä pikkupikkupommin. Pave oli muutenkin vähän töks naisten seurassa. Kukaan ei ollut neuvonut sitä, tai se ei halunnut oppiakaan; ei edes tanssimaan.

Ehkä Pave oli homo? Silloin sellaista ei saanut edes toisesta arvella. Ei saanut olla homo vaikka olisi ollutkin. Muuten sympaattinen mies, ylioppilas ja kaikki. Opiskeli Oulussa usean vuoden ajan sähkötekniikkaa tai jotain, mutta jätti kesken. Majaili epäonnistumisensa jälkeen kotikamarissa isän, äidin ja kehitysvammaisen Senja-siskon kanssa. Kun äiti kuoli syöpään, Pave alkoi urakoimaan viinan kanssa ja niin eräänä aamuna veivät Pielaveden mökiltä mustalla autolla nuoren ruumiinsa pois.

Hessulla ja Pavella oli toinenkin sisko, Sinikka. Se asui Helsingissä ja sillä oli jonkun turkkilaisen alta virkeäntumma pieni tytär. Kun Sinikka kävi lomilla, se lähti meidän völjyyn. Ensin tietenkin paistettiin pitzat ja patzat, syötiin ja otettiin pohjat. Saunottiin lujasti. Ajettiin Himalan kaljojen kautta Kuopioon. Tehtiin kierros kuppiloissa ja mentiin lopuksi humppapaikkaan, ihan mihin vain kunhan se oli Kallanvintti. Kun tultiin aamuyöllä takaisin, Sinikka oksensi kotipihaan; jos ei ollut oksentanut jo autossa. Oksensi aina joku muukin. Hessu joskus niin, että laittoi sormet kurkkuunsa. Pave kannettiin sänkyynsä. Liikenteessä oltiin Hessun ja Paven isän punaisella Ladalla, tai minun Fiiulla, Rellulla tai Tojotalla. Oli minullakin ladoja välillä; halpoja koslanpaskoja joita sitten hylkäsin romuttamoille kun puhti niistä hyytyi. Koskaan ei takseja vaivattu, paitsi jos joku jäi naisiin (tai miehiin niin kuin Kaija). Joku kängiin kuulumatonkin me joskus kuskiksi saatiin; joku kylän poikanen.

Toisinaan lähdettiin Hessun kanssa kahdestaan. Arvottiin kengänheitolla, kumpi ajaa. Silloin pyrittiin pääsääntöisesti lyöttäytymään vieraiden naisten seuraan. Kerran tavattiin apteekkarin tytär Erja ja sen kaveri Outi (oliko se Outi? En ole varma). Mentiin Kallanvintin jälkeen Rikkaiden rinteelle kahville, syömään ja naimaan. Tai siis minä ja Erja ei naitu, mutta Hessu ja Outi rymysivät alakerran jossakin huoneessa niin, että kolina kuului. Oltiin selvinpäin. Tai ainakin minä olin koska ajoin.

Viikon päästä jouduin umpilisäkkeen leikkaukseen ja Erja oli siellä hoitajaharjoittelijana. Tapasin sairaalassa myös Erjan opiskelijakaverin Soilen jonka kanssa pussattiin sairaalan hississä. Hessu ei kyllä sitä uskonut. "Kuhan leuhkit", se virnisti. Kun läksin sairaalasta, Erja antoi muistoksi pakeliittisen Super-Hessun joka ajaa sinistä autoa. Hessulla oli siihen aikaan sininen Datsun ja oltiin tapaamisiltanamme sillä liikkeellä.

Erjan kanssa kävin kerran Helsingissä. Sen äiti ja suku oli Uudeltamaalta kotoisin. Ajettiin äitini Ladalla joka haisi oksennukselle. Isä oli vähän aiemmin hukkunut humalaisen oksennukseensa takapenkille. Nurmijärvellä Erja jäi pois kyydistä ja tavattiin seuraavana päivänä Helsingin rautatieasemalla. Poislähtiessä käytiin Aleksin Kiven mökillä. Sinne ei ollut tietä aurattu, mutta polku oli kovaksi tallottu. Mökki tökötti aika surkeana maisemansa keskellä.

Jossakin Juvan seudulla pidettiin taukoa P-paikalla. Itkin isänsuruani Erjan tissiliiveihin ja nyhrättiin mitä nyhrättiin. Erja kertoi, että hänenkin isänsä on alkoholisti. Apteekin konjakkia ja pirtua se ryypiskelee mielellään. Tapailin Erjaa myöhemminkin ja kerran sillä oli uutinen kerrottavanaan, että nyt se hänekin isänsä kuoli. Oli löydetty aamulla apteekkinsa lattialta ja kovat olivat olleet promillet; ihan kuin minun isällä.

Hessu uskoi vasta sitten Soilen ja minun hissijutun kun Soile kutsui Neulamäkeen syksyisille sienijuhlille. Juhliin oli kutusuttu myös iloinen sairaanhoidonopiskelija Irmeli ja se laittoi Hessun heti essunsa taskuun, sydämen kohdalle. Meistä tuli ikikaverit siitä illasta. Se "iki" kesti monta vuotta, ainakin minun ja Soilen osalta. Salaa, mutta kuitenkin. Irmeliä näin joskus Tampereella myöhemmin ja se oli säilynyt yhtä pitkänä, kauniina ja nauravaisena. Kysyi Hessusta. Sanoin sen menneen Pirkkonsa kanssa naimisiin ja että niillä oli tytär. Irmelin silmissä häivähti tummasti.

Soilea näin viimeisen kerran kertausharjoitusteni aikaan Oulussa. Juhlittiin tapaamistamme perusteellisesti. Soile oli alkanut tupakoida. Se veteli sätkiä kuin savottalaiset ennen. Oli pieni ja nätti kuitenkin kun istui alasti kaksionsa sängynrenkkanalla joka meni lopullisesti linkkuun vierailuni lopuksi. Kertoi hoitavansa mielisairaita Heikinharjussa ja sanoi sen käyvän hermoille.

Hessu vieraili meillä usein. Oltiin saman työantajan palveluksessa kuin Jaana, Pena ja Kaijakin. Hessulle piti olla aina sokerittomia tarjottavia. Varuilta meillä oli alakaapissa jokunen paketti Tuc-keksejä. Tyttäreni himoitsivat niitä, mutta kiellettiin ankarasti, ettei saa luvatta napsia sillä ne ovat Hessua varten. Niin niistä tuli Hessunkeksejä.

Rakkaimmistaan on aina erottava.

Aikanaan meidänkin kängi sitten hajosi. Kirvesmies Hessu opiskeli rakennusmestariksi, meni naimisiin ja muutti perheensä kanssa Korsoon. Jaanan houkutteli eräs Ollikainen vaimokseen. Kaija erosi kiltistä nallekarhustaan ja alkoi perusteelliseksi sinkuksi. Pena lähti opiskelemaan Mikkeliin. Minäkin häivyin ahdistavaksi käyneeltä paikkakunnalta perheineni.

Kaijan tapasin ravintolassa kun olin käymässä entisessä kotikylässäni. Mentiin hänen luokseen, juotiin, sänkyiltiin ja syötiin. Kaija myöhästyi töistänsä seuraavana aamuna. "Ei se mitään", se naureskeli kun soitti kaksioonsa jossa minä vielä parantelin krapulaani (siihen aikaan ei kännyköistä edes uneksittu). Johtaja Huttunen oli lähdössä kunnanjohtajaksi toiselle paikkakunnalle ja se oli järjestänyt bileet läheisimmille assistenteilleen jo heti aamusta.

Meni muutama vuosi kun kuulin Kaijan kuolleen. Hänellä oli diabetes kuten Hessullakin ja se vei munuaiset epäkuntoon. Oli kitunut aika kauan. Kouraisi se tieto mahanpohjasta. Olisin lähettänyt kukkia jos olisin tiennyt minne. Sytytin hänelle kynttilän muualle haudattujen muistomerkille Kittilässä.

Jaanaa näin kaupan kassalla kun olin tullut äidin luokse vierailulle. Mentiin matkahuollon baariin kahville. Sanoi Ollikaisen kurvanneen Saabinsa petäjään ja kuolleen. Samana päivänä näin hänen hautakiven isän haudan lähellä, Onnin, entisen työkaverini hautapaaden vieressä. Jaanan nimi oli myös valmiiksi Ollikaisen kiveen taltattu; sitä vähän ihmettelin.

Penaa näin KYKS:ssa (nyk. KYS) kun olin vaimoani katsomassa neurologisella ja josta hänet kyydittiin mielisairaalaan Harjamäkeen. Pena oli saanut vakituisen sähkömiehen viran tästä isosta sairaalasta. Rauhoittunut isänsä mallille hänkin. Naimisissa ja lapsiakin jo. Ei paljoa puhuttu koska minulla oli vain ikäviä uutisia ja hänellä kaikki hyvin.

Paven kuoleman kerroinkin jo.

Hessun kuolemasta kuulin, kun olin käymässä kehitysvammaisten veljieni luona toimintakeskuksessa ja siellä oli myös Hessun sisko, Senja. Se möläkehteli (kehitysvammaisuuteensa kuuluu isoäänisyys), että Hessu oli löydetty kotoaan Keravalta kuolleena sängystään.

Diabetes, viina ja kova hinku syödä hyvää ruokaa veivät sen rakennusmestarin, ystäväni. Olin soittanut hänelle muutamia kertoja ja viimeisimmässä puhelussa hän kertoi avioerostaan, muutosta Keravalle ja äskettäin tapahtuneesta liukastumisesta humalassa; reisiluut molemmista jaloista kahdesta kohtaa poikki ja sairaslomaa määrättömästi toistaiseksi. Hyrskähti vielä: "Saatana kun tämmöinen lihava lasahtaa hauraitten luihesa piälle, niin tietäähän sen. Tiijä häntä, seleviinkö tästä ennee..."

Kun poistumme niin poistumme

Kuoleman mietiskely on vapauden mietiskelyä. (Montaigne)

Kuolemaa ei postuumisti kukaan kykene mietiskelemään. (VE)

Isän äkillinen kuolema vaikutti vahvasti ja nyt, kun tuli tämä 30 vuoden merkkipaalu haudassaolostaan hänellä, isä kampesi uniin pitkästä aikaa. Äidinkin kuolema ajoittui joulun seutuun, niin se tekee näistä keskitalven pyhien ajoista toisinaan omanlaisensa.

Eikä kummankaan kuolemaan johtaneet viimeiset ajat olleet tragiikkaa vailla; se tekee muisteluista tuskaisia tällaiselle, joka ei pahoiltakaan muistoilta osaa luukkuja umpeen naulata.

Nykyiset ihmiset tässä ympärilläni eivät tietenkään tiedä, mitä mietiskelen. Turha heille puhuakaan entisestä elämästään mitään. Aikuiset eivät ole kiinnostuneita ja lapsille kerron sitten, kun katsellaan valokuvia ja kun he alkavat kyselemään ukista ja mummosta; elän kahdessa maailmassa ja molemmissa toimivat yhteisöt elävine ja kuolleineen.

Entisestä elämästä tulee muutenkin mieleen enemmän kuolleita kuin eläviä. Tai sitten olen hieman omituinen siinä suhteessa, että mielenkiintoisempaa on pohdiskella kuolleita kuin eläviä.

Voisin kuvitella, että kirjoittaisin kuolleista ihan oman blogisarjansa. Se voi olla lukijamäärällekin kuolemaksi, mutta haittaisiko se?

Takaluukku

Äiti kuoli noin niin kuin tänään Tapaninpäivänä 6209 päivää sitten. Hipsutteli pienin huokauksin pois kuin eli elämänsäkin; isompia valituksia huuliltaan päästämättä vaikka aihettakin olisi ollut.

Luukkuuntunut

Piirros, joka on yhteistyössä tehty vanhimman tyttäreni kanssa julkaistiin Uutis Jousessa 3.5.1986. Teimme tätä "Suat uskoo Alapo"-trippiä jonkin aikaa ja se oli toimittamani Vieterin Vintiöt-lastensivujen suosikki.

(Bloggeri antaa taas ladata kuvia???)

To 20.12.2012

Huomenna siis järähtää. Siitä vaan.

Luukkuun lumpsahti kiiltäväkantinen, paksulle paperille jyystetty Stora Enson propagandalehti Terve metsä 04/2012. Kuvia hehtaarisotalla ja muutama isänmaan kauppamiehen puheenvuoro metsien uudistamisen (aukkohakkuun) puolesta jo kuitupuuasteella.

Metsäpäällikkö Jorma Länsitalon Pääkirjoitus panee kylmän kiertämään selkärangassa vaikka otsikko lupaakin mielenrauhaa puukauppaan. He siellä elävät kolmen kuukauden sykleissä, jos sitäkään ja näiden metsissä ei lahotyviä suvaita, on viesti, ja että "metsä kasvaa hakkuunkin jälkeen hyvätuottoista kasvua Tähtitilillä".

Oli sivuille ostettu parilta taiteilijaltakin haastattelu. Orajärveltä lähtöisin oleva, laulajana tunnettu Eini (s.1960) on lunastanut Pellosta sukutilan itselleen. Stora Enson mies on tehnyt sinne jo kiireellä metsänkäyttösuunnitelman ja oih, kuinka laulaja "puhkuukaan iloa" tästä metsänomistajuudestaan kasvot kivisinä. Ei riviäkään lapsuusmuistoista tai siitä, mitä metsä, luonto yleensä, muutaman kymmenen vuoden takaiselle omistajaväelle, Einin vanhemmille, on merkinnyt.

Einin tila sijaitsee lappilaiskirjailija Timo Kustaa Mukan (1944-1973) naapurissa, mutta ei Timosta naapurintyttö sanaa lausunut. Ei toimittaja ainakan sitä ylös kirjoittanut.

Eini Orajärvi on ollut neljän vanha kun Mukan Maa on syntinen laulu julkaistiin, kolmentoista kun Mukka menehtyi... ainiin, mutta nythän tehtiinkin juttua lehteen, jonka julkaisijan tehtaissa Hymy lehdenkin sivutarpeet keiteltiin ja jonka vuoden 1973 erään painoksen sivuilla kirjailijaa hirtettiin hänen kuolemansa kynnyksellä.

Kuvataiteilija Saara Kiuru taasen hehkuttaa, että "Puut ovat aina hyvällä tuulella". Stora Enso on hankkinut omistukseensa koko taiteilijanaisen karvoineen, hattuineen, taiteineen ja blogikirjoituksineen. Yhtään metsäraiskioista maalattua taulua ei hänen pensseleistään siis kankaille muotoudu eikä kriittistä kirjoitusta metsien tilasta blogiin ilmesty.

"Kävelen paljon metsässä. Saan sieltä energiaa, jonka toivon välittyvän tauluistani", Saara kertoo. Energiaa... hmh, piirtäisi siis lämpölaitoksen ja kantorekan kuvan ja taustalle huushollinsa keskuslämmityspatterin hohkamaan.

Pe 21.12

Amerikkalaiset alkoivat hamstrata aseita Newtownin ampumistragedian jälkeen. Luulisi naivimpi ihminen, että toisin päin, mutta...

Isää ajattelin eilisen kuolinpäivän takia niin tinkaan, että yöllä se tuli sitten pistäytymään karvareuhka kallellaan uneen, jossa uitettiin verkkoja jään alle. Isä huuhteli käsiään avannossa ja sanoi, että olisi pitänyt tehdä ne syvemmälle; kevätpuolella veit vähennöö ja yläaena jiätyy kanteen kiinni.

1970-luvulla otetussa valokuvassa isällä on lapsi sylissä. Se ei ole outoa; isän syli oli silleen rakennettu, että siihen sujahti ihan luonnostaan vieraankin penakat.

Kello on jo reilusti yli puolenyön; ei vielä maa järähtele, ei huoju savupiippu, eivät ovet lonksa, romahtele laipioista lamput eikä kaatuile kirjahyllyt ja vähäiset taulut seinillä heilumatta pysyvät.

Maailmanloppu lienee jälleen kerran peruttu, voimme jatkaa ahmimistamme. Viime tiistain Hesariin oli pyydetty kahdeksalta viisaalta ihmiseltä mielipiteet maailmanlopun todennäköisyydestä ja aika optimistisesti kaikki suhtautuivat siihen, että elämä jatkuu ainakin jossakin määrin tiettyyn "hintaan" varautumalla. Miten nyt niitäkin mielipiteitä lukee.

Luen Tapio Rautavaaran elämänkertaa (Lasse Erola, Helsinki kirjat 2012). Se lähti vetämään toisin kuin Hannu Lehtelän Tarja Halosesta takellellen laadittu opus.

On Tapio monena kerennyt olla jo nuoresta iästä lähtien. On ollut lahjoja ryhtyä lehtipojaksi ja sepelinmurskaajaksi ja siitä sitkeästi harjoitellen kitaraa soittavaksi ja ralleja rallattelevaksi olympiamitalistiksi. Ja ne "laulujen lunnaat"...

Mielenkiintoinen kohta kirjassa  sekin, kun 1954 hän keikkamatkalla meni Piippolaan kyläilemään jo sotatanhuvilla tapaamansa Pentti Haanpään luokse. Seuraavana vuonna kirjailija sitten hukkuikin, että viime tingassa Rautavaaran näkökulmasta katsottuna. Ja miksei toisinkin päin, sillä Haanpää oli ollut kovasti kiinnostunut reissumiehen ammatista ja tapaamisen aikana olikin puhuttu enemmän Tapiosta kuin Pentistä. Arvostukseni tätä kansantaiteilijaa kohtaan nousee kirjan lukemisen myötä monta pykälää.

Kesken on myös Suomen romanien historia. Se on niin järeää tekoa, että menee aikaa tavatessa. Panu Pulma, kirjan toimittaja, oli eilen Kalle Haatasen haastateltavana. Löytyy Yle Areenalta; suosittelen.

Isäluukku

19.12.1982-19.12.2012

Isällä kuolleena oloa 10 957 päivää.

Luukuttunut

Pe 14.12

Meinasin kirjoittaa otsikoksi "Liikuttunut".

Samaan aikaan kun Newtownissa, sikäläisessä Uudessakaupungissa plojahtelivat lyijyiset kuulat avuttomien lasten ja heitä suojaavien aikuisten kehoihin, kimpoilin itse kiukkuani omille lapsilleni, sillä lastenhuoneen lattialla piti taas nostella jalkojaan kuin risukossa legojen, pikkuautojen ja muun leluroinan seassa. Ja kun menin ulos lumenluontiin, ättäröin sielläkin koska kaikki talkkarintokhet olivat riminramin pitkin pihamaata, polkupyörärivistö nurinniskoin ja suksisauvat rämällään kuistilla. Muovisella halkolaatikollakin oli laskettu kiviset perkolan raput alas ja säpäleet kasattu seinänvierustalle pulkan alle piiloon. Niin, ja rappuluudasta varsi poikki!

Tulin sisälle. Kuulin uutisista mitä oli isojen vesien takana tapahtunut ja menin sänkyyn seljälleni. Tuijotin kattoon jossa tyynyn kohdalla tikuttaa seinäkello aikaa. Päätäni kääntelin, vilkuilin kirjahyllyyn, tietokonepöytään, sen alle ja yöpöytänä toimivaan koulupulpettiin, selällään oleviin kirjoihin ja nenäkarvatrimmeriin, paristolaturiin ja nettiyhteysboxiin joka vihreillä silmillään vilkutteli, että hereillä ollaan. Paikansin tällä tavalla itseni ja todensin sille, että kyllä se ampumistapahtuma varmaan taas tosi on.

Nousin ja avasin Google Earthin. Liitelin kohta kuvaruudun välityksellä, satelliittien suomin kuvin Newtownin yllä kuin ihmisten mielikuvitusten luomat jumalat ikään. Katselin joskus lehdettömään aikaan otettuja kuvia pienestä kaupungista ja sekin koulu, jossa uusin tragedia tapahtui, löytyi helposti.

Miksi taas?

Jokaisella vastaus on hattunsa alla kunhan vain uskaltaa ajatella.

Tunsin itseni mitättömäksi turilaaksi omassa navassani.

La 15.12

Katselin entisen elämäni valokuvia. Yksi isästä otettu sattui käsiini. Se, kun ollaan hautausmaalla ja viimeisen kerran arkkuun vilkaistaan.

Se oli jouluksi sekin, kun isä 30 vuotta sitten kuoli. 13 vuotta myöhemmin äiti, ja jouluna hänkin.
Alitajuisesti pelkäsin jouluja vuosien ajan.

Mutta jos ihmiskunnalla olisi papereihin nimeämänsä Omatunto, jonka nojaan sanovat lakejakin rustattavan, kunnossa, se panisi kaikkialla tämän joulun kiinni. Tai aina, kun sen jäsenet maailmalla yltyvät riehumaan, se tekisi kollektiivisesti jotain muuta, kuin nyt, että vain rippunen sen jäsenistä rientää pitämään hätäkokouksia YK:n suojiin jossa joku kuitenkin vetää perustelluiltakin päätöksiltä veto-oikeudellaan maton alta koska asevienti muuten tyrehtyisi.

Mutta ei meille sellaista omaatuntoa kehittynyt ole. Me vain hoemme kriisien tullen "elämän on jatkuttava".

Miksi sen on jatkuttava?

Kysykää niiden lasten vanhemmilta, jotka Newtownissakin tällä hetkellä itkevät murhattujen lastensa perään.

Su 16.12

Näin unta asemiehistä, jotka tunkeutuivat kotiimme. Leukaniveleni olivat kohmettuneet ja avunhuuto valui sinisenä kuultavien huulteni raoista kuin sylki tyynylle.

Sunnuntain Hesarissa oli koko sivun juttu Tornion Keroputaan psykiatrisesta sairaalasta jossa on toteutettu erikoista, muualla kokeilematonta avoimen dialogin hoitomallia. Avuntarvitsija voi soittaa mihin aikaan vuorokaudesta hyvänsä ja kertoa ongelmistaan eikä hoitaja kehota odottamaan huomiseen. Olisiko tässä mallissa väkivaltaa suunnittelevien pysäyttämiseksi jotain mahdollisuuksia? Mielennyrjähdyksistähän kouluampumisissakin kyse aina on. Vai onko ihmislajissa samanlainen, alkukantainen geenistö piilossa, joka purkautuu järjettöminä väkivallantekoina joillakin sen jäsenistä? Kuin uroskarhulla, joka vaikka tempoo hengiltä emokarhun pienet pennut päästäkseen parittelemaan?

Olisipa ollut Keroputaan kaltainen auttaja parikymmentä vuotta sitten, kun läpi yön pitelin seinille harhoissaan kiipeilevää pienten lasten äitiä, lapset parkuivat käsittämätöntä hätäänsä eikä omakaan romahtaminen kaukana ollut. Kun soitin terveyskeskuksen päivystykseen, sieltä sanottiin vain, että katellaanhan huomiseen, että mihin se tapaus alkaa kääntymään. No, "tapaus" kääntyi siihen malliin, ettei äidistä koskaan enää tervettä tullut. Ja me, silloisen perheen muut jäsenetkin olemme saaneet nousta sinä yönä eteemme avautuneesta tuskiensuosta ilman ammattilaisen tarjoamaa apua tai terapiaa kuka mitenkin.

Ma 17.12

Luin artikkelin, jossa kerrottiin mm., että Tshernopylin ydinonnettomuus vaikuttaa kansalaisiin metsänantimien välityksellä edelleen. Sienistä on mitattu cesium-137:n jäämiä vielä niin, että sitä olisi jäljellä vuonna 2016, kun onnettomuudesta on kulunut 30 vuotta, vielä puolet silloisesta, eli 500 yksikköä. Ja se ei kuulema vaikuta yhtään mihinkään, enää. Hmh. Kestäähän joidenkin syöpien kehittyminenkin 30 vuotta.

Että ne jaksavatkin valehdella.

Ti 18.12

Nukuin muutamat tunnit kuin en olisi nukkuman alkanutkaan. Heräsin puoli neljältä kirja rinnan päällä ja silmälasit korvalliselle valahtaneena. Hain postilaatikosta lehden ja valutin kupillisen kahvia. Otin hautumassa olleen puuron uunista, ja valmistin sinne päiväruuan (makaronilaatikon) koska lämpöä oli vielä 110 astetta. Vanhin poika on venähtänyt jossakin vaiheessa kerrossängyn ylimmästä (3 krs) tuvan sohvalle ja käärinyt vain kevyen peiton päällensä. Laitan paksumpaa täkkiä ja silitän poskesta. Käyn vilkaisemassa myös muita lapsia ja siellä ne tuhajavat. Keskimmäinen mokoma pieraisi kun vetäisin paljaiden jalkojen päälle peitonsyrjää.

Pakkasta 15 astetta. Lunta ei ole kunnolla kymmentä senttiä vielä.

Sain eilen kirjastosta varaamani uusimman Tarja Halosen elämänkerran ja Eero Paloheimon Tämä on Afrikka. Tilasin Tapio Rautavaaran elämänkerran jolle oli jo jonoa kertynyt vaikka se vasta julkaistiin. Tein sille seutuvarauksen ja ehkä se Puolangalta joutuu jouluksi. Mr G otti myös pari lastenkirjaa kun sillä nyt on oma kirjastokortti ja osaa lainausautomaattia käyttää; se niin mukavasti sirahtaa kun punaiseen juovaan viivakoodin satuttaa.

On se tuo kirjastopalvelu Suomessa hyvin järjestetty, että vähävarainenkin lapsineen saa lukea mitä tarvitsee, ja haluaa. Mielellään juhanat ja muut vartiaiskakkoset senkin edun kansalaisilta, varsinkin kotisohvilla löhöäviltä lasten äideiltä ja isiltä pois ottaisi, viimeisen perään maksuautomaatit kirjastojen oville asentaisivat. Ja tämän vielä sen päälle, että jo verovaroihin budjetoituna kirjastolaitos kustannetaan.

Tänään on G:n kerhon joulujuhla. Kohta lähdetään kävelemään toiselle puolelle kaupunkia. Isommat menivät jo kouluun ja äiti töihinsä.

Pakkohan tätä elämää on vain jatkaa.

Luukussa

12.12.12

"Kun kaikki on sanottu on kaikki sanottu." Kuka tämän sanoi? Kuka vaan.

Kolasin lumia. Päivällä pienimmän kanssa ulkonaoloa tuli viisi tuntia. Piti nojata usein työntimen kahvoihin, niin heikoksi perjantaista kestänyt mahatauti miehen vei. Näinä päivinä en yhtään lämmintä ateriaa ole kyennyt syömään ja kahviakin join sormustimen kokoiset hörppäykset vasta tänään. Kofeiinista vieroittuminen tuntuu jomotuksena päässä. Postilaatikolla jututin Arvoa joka vielä jaksaa kolaan tarttua. Hän muistaa hyvin Suomussalmen Kiannaniemeltä evakkoonlähdön talvisodan alta ja miten reenjalakset pakkasessa naukuivat kun raitoina jäätä pitkin muutaman savun kylä tyhjeni. Takataivaalla loimottivat jo sodan valot ja tykkien jyske oli taukoamaton.

Tein lettuja appelsiinimehuun. Semmoinen koe-erä se. Laktoosi-intoleranssi oli minun lapsuudessani tuntematon tauti, mutta nykyisin sitä taitaa olla joka toisella koululaisella. Tai vaikka joisivat lehmästä suoraan tuotettua maitoa, joutuvat sairaalaan nekin, joilla intoleranssia ei ole. Ovat keikahtaneet nurinniskoin ihmisten suolistobakteerien toiminnot. Frans Elias täytti eilen 11 vuotta ja pitää juhlat kavereilleen lauantaina. Täytekakkuja en ala pöytään muuraamaan; letut on helppo nakki.

Yksitoista vuotta sitten oltiin vielä Kittilässä. Satoi vettä kun ambulanssin perässä yritin Saabillani pysytellä. Ei puhettakaan, että olisin pysynyt. Olin vasta Alakylässä menossa kun soitti ensihoitaja, että kurvaavat juuri Rovaniemellä sairaalan pihaan ja että mitään hätää ei ole. Sitten ne yli puoleen päivään pähkäilivät, ennen kuin "hätä"sektioon päätyivät. Olin mukana "synnytyksessä". Panivat vihreäkankaiset sermit eteen ja kuulin vain instrumenttien kalinaa. Sitten älysin katsahtaa kattoon jossa oli kirkasrosterinen kupu ja sen pinnasta näin koko touhun. Sen, kun kätilö työnsi kätensä vatsanviillosta syvälle sisään, heijasi kahtapuolen niin, että sänky heilui ja sitten nosti äkkiä lapsen ulos! Ja kiiresti poika muovikuvun sisään ja juoksuttamaan sitä rakennuksen toiseen päähän keskolaan.

Oli sekin reissu, juu. Mutta onpahan Lapinpoika vain terve ja älykäs vaikka viittä viikkoa liian aikaisin kohtu sanoikin vuokralaisensa irti. Viime kesänä käytiin niille keskolan hoitajille viemässä mansikoita kun pyöräiltiin Lappiin.

Kirjastokin aukesi tietoliikenneremontistaan. Vein entiset kirjat. Lainasin Kari  Enqvistin ja Jukka Maalammen Tyhjästä syntynyt-tietokirjan. Aloin hyllystäni Kari Cantellin Tiedemiehen mietteitä uskosta. Lehtilukusalissa luin uusimman Kaltion. Päätoimittaja-Paavolla on sujuva kynä. Lehden tämänkertainen teema oli Maailmanloppu. Erno Paasilinnakin oli kahden kirjoittajan ajatuskeskiössä, mutta miesten nimet eivät jääneet päähän. Aforismeista jutuissa puhuttiin.

"Löysä ja vetelä tyyli on sitä, että asia ei sido sitä." (EP)

Toisaalla netissä sattui silmiini erään kommentoijan virnaisu Esko Valtaojasta ja Kari Enqvististä että "molemmat ovat kutsumuksensa pelkuruuttaan hyljänneitä runoilijoita!" Onkohan kaveri lukenut kumpaakaan? Tai sitten kommentoija uskoo yksiselitteiseen jumalaan ja sittenhän asia on selvä eikä yksisilmäiselle mielipiteelleen mitään voi.

Ja kohtahan minulle virnaistaan, että niitä kirjojahan sitä lukee, jotka parhaiten omaa näkökantaa tukee. Hmh. Lukevathan monet ihan viisaaksi julistetut tex willereitäkin.

Kirjaston edessä tapasin hentovartisen, nykerönenäisen rouva M:n. Lunta hipsi sen mustat hiukset laikuille kun pitkään siinä turistiin. M sanoi lukeneensa viimeksi Oksasen kyyhkyset ja sanoi, ettei päässyt kirjasta niin helposti jyvälle kuin Puhdistuksesta. Sanoin, etten uusinta ole lukenut, ja etten ehkä muutamaan vuoteen luekaan. Antaa Sofin vähän vanheta ja rauhoittua; nyt se takoo, kun rauta on kuuma ja tulee virheitä, mutta myös rahaa ja mainetta. M kysyi, olenko humpalla käynyt. Harvakseltaan, vastasin. M hymyili, puisti minua ohuilla sormillaan hihasta ja meni ovesta josta vastaan humpsutteli se iso mies, jolla kengät lompsaa kuuluvasti kirjaston lattiaa vasten sen mennessä lehtilootille.

Kun Puutarhuri tuli työharjoittelupaikastaan (liittyy opiskeluunsa Vaasassa), korjasin pyykinkuivuria kun se piti sellaista ääntä, että luultiin senkin kohta prakaavan vaikka ylen harvoin sitä edes raskitaan sähköä panna kuluttamaan. Oli helppo vika: Takana suojapelti otti tuuletinpyörään ja se kurnutti kuin lihavaa sammakkoa olisi puristeltu. Poksautin sitä sisäpuolelta meisselinponnella ulospäin ja asensin koneen pesukoneen päälle siten, ettei takapelti painanut poistoletkun mutkaan, joka juuri sillä kohtaa seinälle on kiinnitetty. Pesukoneen hain eilen korjaamolta. Siinä ei ollut kuin hiilet loppuunkuluneet. Maksoi silti yli oman kukkaron, mutta lasten mummon Puutarhurille antama joulahjaraha avitti! Päivittelin korjaamon hintaa. Hiilet 2 kpl, a´ 20 €, työ 95 €! Jos olisin osannut/älynnyt itse paikantaa vian, niin korjaushan olisi maksanut vain nuo osat.

Sitten luin Cantellia ja nukahdin. Heräsin vähän ajan päästä unennäöstä, jossa taasen heräsin siihen, kun mustaan huppuun pukeutunut kirurgi ravisteli hereille ja näytti atuloita joiden välissä oli vihreäröselöinen, pieni kivi. Mörisi: "Tämmöinen leikattiin pois sinun kiveksistäsi."

Luukkuun

11.12 uamuyöstä

Unessa minulla oli viiden kilon painoinen syöpäkasvain mahassa kuin Joukolla Kempeleessä. Kuolin siihen. Tuli pimeys. Tyhjää, ei mitään. Heräsin istuiltani siihen, kun löin pääni kirjahyllyn reunaan sille kohdalle, jossa ovat Kielenhuollon käsikirjasta lähtien muutamat suomen kieleen liittyvät tietojätit. Niin, ja ohuena piikkinä Veijo Meri valkoisena Lasiankeriaana.

Otin viimeksi mainitun käteeni ja summassa luin unenpöpperöisin silmin:

"On oikeus syntyä sukupolveen,
joka saa nähdä maailmanlopun.
Sitä sukupolvea, joka näki
maailman synnyn, ei ole ollut.
Välissä maailman historiaa
sadankymmenen polven ajalta,
runous, filosofia ja sotatiede.
Meille ne korvaa maailmanloppu.
Valokuvat jo haalistuvat,
paperit murentuvat tomuksi,
arkistot tuuletetaan pellolle
ja albumit liimautuvat möykyiksi.
Säästöt pankista vie kulutus.
Kulutamme, olemme kuluttajia.
Kansakin kuluu ja vanhenee
ja vaihtaa luitansa metalliin.

Tämä maailmanloppu on hidas
kuin vanhan ihmisen ajatus
tai hänet surmaava tauti.
Ei kellään ollut unelmia,
ei nuorena eikä myöhemmin.
Oli terveyttä ja kiimaa.
Oli helvetin paljon työtä
ja voittoja joita juhlittiin
ja tappion rauhaa kuin Kailaalla
joka tuskalla huumasi itsensä
ja meidät. Kaikki on helvetin hyvin."

Mitäpä tähän olisi lisättävää.

Mutta kun kerran heräsin, laitan tänään 11 vuotta täyttävän "Lapinpoikani" kunniaksi ainakin 111. kerran uunipuuron jälleen hautumaan. Enkä ikinä muista hänen äitiään näissä yhteyksissä ikävällä tavalla: Äiti on lapsille Äiti! Riidat johtuvat aina muista asioista; aikuisten suunnattomasta typeryydestä!