perjantai 21. joulukuuta 2012

Luukkuuntunut

Piirros, joka on yhteistyössä tehty vanhimman tyttäreni kanssa julkaistiin Uutis Jousessa 3.5.1986. Teimme tätä "Suat uskoo Alapo"-trippiä jonkin aikaa ja se oli toimittamani Vieterin Vintiöt-lastensivujen suosikki.

(Bloggeri antaa taas ladata kuvia???)

To 20.12.2012

Huomenna siis järähtää. Siitä vaan.

Luukkuun lumpsahti kiiltäväkantinen, paksulle paperille jyystetty Stora Enson propagandalehti Terve metsä 04/2012. Kuvia hehtaarisotalla ja muutama isänmaan kauppamiehen puheenvuoro metsien uudistamisen (aukkohakkuun) puolesta jo kuitupuuasteella.

Metsäpäällikkö Jorma Länsitalon Pääkirjoitus panee kylmän kiertämään selkärangassa vaikka otsikko lupaakin mielenrauhaa puukauppaan. He siellä elävät kolmen kuukauden sykleissä, jos sitäkään ja näiden metsissä ei lahotyviä suvaita, on viesti, ja että "metsä kasvaa hakkuunkin jälkeen hyvätuottoista kasvua Tähtitilillä".

Oli sivuille ostettu parilta taiteilijaltakin haastattelu. Orajärveltä lähtöisin oleva, laulajana tunnettu Eini (s.1960) on lunastanut Pellosta sukutilan itselleen. Stora Enson mies on tehnyt sinne jo kiireellä metsänkäyttösuunnitelman ja oih, kuinka laulaja "puhkuukaan iloa" tästä metsänomistajuudestaan kasvot kivisinä. Ei riviäkään lapsuusmuistoista tai siitä, mitä metsä, luonto yleensä, muutaman kymmenen vuoden takaiselle omistajaväelle, Einin vanhemmille, on merkinnyt.

Einin tila sijaitsee lappilaiskirjailija Timo Kustaa Mukan (1944-1973) naapurissa, mutta ei Timosta naapurintyttö sanaa lausunut. Ei toimittaja ainakan sitä ylös kirjoittanut.

Eini Orajärvi on ollut neljän vanha kun Mukan Maa on syntinen laulu julkaistiin, kolmentoista kun Mukka menehtyi... ainiin, mutta nythän tehtiinkin juttua lehteen, jonka julkaisijan tehtaissa Hymy lehdenkin sivutarpeet keiteltiin ja jonka vuoden 1973 erään painoksen sivuilla kirjailijaa hirtettiin hänen kuolemansa kynnyksellä.

Kuvataiteilija Saara Kiuru taasen hehkuttaa, että "Puut ovat aina hyvällä tuulella". Stora Enso on hankkinut omistukseensa koko taiteilijanaisen karvoineen, hattuineen, taiteineen ja blogikirjoituksineen. Yhtään metsäraiskioista maalattua taulua ei hänen pensseleistään siis kankaille muotoudu eikä kriittistä kirjoitusta metsien tilasta blogiin ilmesty.

"Kävelen paljon metsässä. Saan sieltä energiaa, jonka toivon välittyvän tauluistani", Saara kertoo. Energiaa... hmh, piirtäisi siis lämpölaitoksen ja kantorekan kuvan ja taustalle huushollinsa keskuslämmityspatterin hohkamaan.

Pe 21.12

Amerikkalaiset alkoivat hamstrata aseita Newtownin ampumistragedian jälkeen. Luulisi naivimpi ihminen, että toisin päin, mutta...

Isää ajattelin eilisen kuolinpäivän takia niin tinkaan, että yöllä se tuli sitten pistäytymään karvareuhka kallellaan uneen, jossa uitettiin verkkoja jään alle. Isä huuhteli käsiään avannossa ja sanoi, että olisi pitänyt tehdä ne syvemmälle; kevätpuolella veit vähennöö ja yläaena jiätyy kanteen kiinni.

1970-luvulla otetussa valokuvassa isällä on lapsi sylissä. Se ei ole outoa; isän syli oli silleen rakennettu, että siihen sujahti ihan luonnostaan vieraankin penakat.

Kello on jo reilusti yli puolenyön; ei vielä maa järähtele, ei huoju savupiippu, eivät ovet lonksa, romahtele laipioista lamput eikä kaatuile kirjahyllyt ja vähäiset taulut seinillä heilumatta pysyvät.

Maailmanloppu lienee jälleen kerran peruttu, voimme jatkaa ahmimistamme. Viime tiistain Hesariin oli pyydetty kahdeksalta viisaalta ihmiseltä mielipiteet maailmanlopun todennäköisyydestä ja aika optimistisesti kaikki suhtautuivat siihen, että elämä jatkuu ainakin jossakin määrin tiettyyn "hintaan" varautumalla. Miten nyt niitäkin mielipiteitä lukee.

Luen Tapio Rautavaaran elämänkertaa (Lasse Erola, Helsinki kirjat 2012). Se lähti vetämään toisin kuin Hannu Lehtelän Tarja Halosesta takellellen laadittu opus.

On Tapio monena kerennyt olla jo nuoresta iästä lähtien. On ollut lahjoja ryhtyä lehtipojaksi ja sepelinmurskaajaksi ja siitä sitkeästi harjoitellen kitaraa soittavaksi ja ralleja rallattelevaksi olympiamitalistiksi. Ja ne "laulujen lunnaat"...

Mielenkiintoinen kohta kirjassa  sekin, kun 1954 hän keikkamatkalla meni Piippolaan kyläilemään jo sotatanhuvilla tapaamansa Pentti Haanpään luokse. Seuraavana vuonna kirjailija sitten hukkuikin, että viime tingassa Rautavaaran näkökulmasta katsottuna. Ja miksei toisinkin päin, sillä Haanpää oli ollut kovasti kiinnostunut reissumiehen ammatista ja tapaamisen aikana olikin puhuttu enemmän Tapiosta kuin Pentistä. Arvostukseni tätä kansantaiteilijaa kohtaan nousee kirjan lukemisen myötä monta pykälää.

Kesken on myös Suomen romanien historia. Se on niin järeää tekoa, että menee aikaa tavatessa. Panu Pulma, kirjan toimittaja, oli eilen Kalle Haatasen haastateltavana. Löytyy Yle Areenalta; suosittelen.

12 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

valto

koska olen metsäihminen, on selviö, että metsät ovat minulle kasvillisuuden tärkein osa. metsiä on siis suojeltava kaikkialla maailmassa ja kaikkia mahdollisia tuhoja vastaan.

yhdeksi kotimaiseksi metsien tuhoajaksi mainitaan liikenteen päästöt. kuitenkin eri tahot kilpailevat mustasukkaisesti siitä, kuka saa koko maan halkovan moottoritien metsiinsä.

muut kerääntyvät television ääreen jännittämään, ylittääkö oman maan poika nopeimmin autolla saharan autiomaan - tänä vuonna.

paitsi lintumies, joka on taas tien päällä. edellisvuonna hän kaahasi autollaan 72000 kilometriä "bongatakseen" 293 lintulajia.

nopeasti muuttuvassa maailmassa suuri määrä ihmisiä on viime aikoina joutunut heittämään aatteensa romukoppaan ja toimimaan aivan toisenlaisten pelisääntöjen mukaan. myös syrjäisessä suomessa moni poliitikko tunnustaa nykyään silmää räpäyttämättä esim. ympäristön ja metsien suojelun, joka vielä vähän aikaa sitten oli radikaalien risupartojen yksinoikeus.

ehdottaisin stora ensolle palkintoa, jonka tunnukseksi sopisi heraldinen kameleontti. tunnuksen taustaväriä ja kuviointia voitaisiin vaihtaa tilanteen niin vaatiessa.

Riku Riemu kirjoitti...

Rautavaaran elämäkerta täytyy lukea.

Repe Helismaa sai elämäkertansa aiemmin, jo vuonna 1994. Äskettäin, tänä vuonna, sen luin.

Arvostan Rautavaaran ja Helismaan aika korkealle, kovan elämän joutuivat molemmat kuitenkin elämään, ei ollut pelkkää rillumareitä saati glamouria.

Suorastaan aineellista puutetta ei varmaan enää ollut, mutta 60-luvun alusta lähtien molemmat kokivat melkoisen romahduksen, maailmalta tulvinut musiikki ja muoti jyräsivät ylitseen. He olivat auttamattomasti vanhanaikaisia.

Helismaalla oli hyvä työpaikka sanoittajana ja kuoli jo 1965. Rautavaara joutui tekemään tolkuttomasti pikkukeikkoja harjannostajaisissa, kaupoissa, missä vaan.Ei ihme että viina maistui.

Peter von Bagh on tehnyt todella merkittävän teon televisioon tekemällään henkilökuvalla Rautavaarasta, siinä kertoo paljon mielenkiintoisia juttuja. Juutuubista siitä löytyy ainakin pitkiä pätkiä.

Anonyymi kirjoitti...

No jopas, "Terve metsä"... huh hai.

Minäkin muistan kuinka pienenä, tuossa 90-luvun puolivälissä, saatiin sanoa hyvästit monille lapsena henkirei'iksi tulleille metiköille. Jokin korporaatiojätti hakkautti hienon villin metsän, jonka katveeseen piiloon oli pappa meidän mökin rakentanut. Äiti kertoi iltaisin sängyssä että ne puut siellä juttelee keskenään, se on se hyvä tuuli ja siksi se humisee niin ja siihen oli hyvä vaipua uneen. Löivät sen kaiken maan tasalle niin että jäljelle jäi vain kuolleen luonnon katku, jättivät sentään yhden rivin mummon istuttamia nuoria kuusia pihan reunalle. Tieltä näkyi mökin pihalle, keväisin huomattiin ei-toivottujen vieraiden visiitit. Ei luonto enää kuiskinut, viima vihelsi aukean poikki.
Pikkuisen esikaupunkinaapuruston viereinen kukkulainen puustokin vedettiin alas, kutsuttiin sitä ansapoluksi, upea vanha seikkailurämeikkö. Tilalle tuli tie ja tielle ei ollut menemistä, reviiri puolittui.

Kiurusta vielä: inhottaa jos kuka tahansa lähtee tuollaiseen mukaan, mutta erityisesti vielä että taiteilijantyyppinen vaikuttaja, kirjailija taikka maalari. Tympäisee.

Sitä räjähtelyä ootellessa. Vois alkaakin jo.

Valto-Ensio kirjoitti...

Meri

Liikenteen päästöjen väittävät enenmmänkin kuin puoliintuneen lyijyttömän tultua pakolliseksi. Ei tuolla maanteillä enää pyöräillessä sillä tavalla käryä nenäänkään kuin ennen. Isompien kaupunkien, Hki, Tre, Tku, Oulu smog-päästöt tuntunevat kurkuissa pakkaspäivinä edelleen yhtä pahasti.

Jossakin Lontoossa olivat muutama aika sitten löytävinään joitain sairastumisia aiheuttavia yhdisteitä nykyisistäkin bensiinilaaduista.

Mutta Aasian alueen (siellä Kiinan erityisesti), Afrikan, USA:n ja Venäjän päästöthän ovat entisenlaisessa mallissaan, että mitästä saman ilmakehän alla olevien laimeampien maiden kannattaa vielä elämöidä puhtaudellaan.

Poliitikkojen tunnustamiset kyllä ovat luista puhtaita. Jonnekinhanpäin heidän täytyy ääniä tarvitessaan myöntyväisesti kääntyillä, mutta toiselta puoleltaan ovat aina ja ikuisesti tällaisesa maailmassa markkinavoimien voideltavissa, ja puristuksissa.

Maailman täytyy todella mennä nurinniskoin, ennen kuin tähän muutos tulee.

Pienistä puroista kasvaa isojakin kuohuja kunhan vain muutamatkin äänekkäät yksilöt jaksaisivat toitottaa torvea. Mutta mitä tämän metelin ylitse enää kuuluu minnekään?

Minä sitä Antti Nyleniä kävin kuuntelemassa Areenalta ja se sanoi aika hyvin mm. kuinka äinpäin ovat luonnonystävät ja vihreät Linkolankin luonnonpuolesta puhumisyritykset kääntäneet. Fasismipuheetko ovat ne pelottaneet tiehensä kun pitkänlinjan kalastajalla ja konkreettisesti luontoa seuranneella ihmisellä olisi todella muutakin sanottavaa jos vain jaksaisivat niitä hänen mielipiteitään edelleen lukea.

Lintubongareillakin ovat merkinnät rastivihkoihin tärkeimmäksi muodostuneet kuin että ajaisivat kaikessa rauhassa lävitse kesän polkupyörillä kaikkialla ja kirjaisivat ylös mitä itse näkevät. Ei vain niitä rynnätä merkkaamaan joita toinen bongari tuhannen kilometrin päästä tviittaa nähneensä. Syksyllä sitten kokoaisivat rivinsä ja katsoisivat, kuka mitäkjin on ihan ite nähäny.

Valto-Ensio kirjoitti...

Riku

Ehdottomasti sinun on Rautavaarasta luettava. On paljon asioita, joita tuli mieleeni minullakin kun hänestä nyt luin. Ja semmoistakin ajateltavaa jota ei nuorempana typeryyttään hoksannut. Tosissaan kunnioitukseni (jota ei ole tullut edes ajatelleeksikaan) Tapiota kohtaa on nyt ihan toisenlainen. Mutta enpä kerro sit enempää ettei mene sulta lukunautinto.

Alkoholin käyttö ei hänellä ollut sen kummempaa kuin muillakaan jermuilla siihen aikaan. Sanoisin jopa, että aika myöhään se hänellä "kukkaan puhkesi". Loppuunsa asti keikkakalenterissa oli kuitenkin menoja ja hommansa hoiti. Muistan itsekin jonkun hänen esiintymisensä 1970-luvun lopulta.

Senkin, kun Tapio Rautavaara tuli Rautavaaran lentokentälle juhannustansseja tahdittamaan. Siellä oli siihen aikaan vielä lentokonehallissa kovat humpallukset päällä kesäisin.

Anonyymi kirjoitti...

valto

lehdet ja tv ovat ne kanavat, joiden kautta valtaosa suomalaisista saa tietonsa ympäristöasioista. se, mitä ja miten tiedotusvälineet ympäristöasioista kertovat - tai jättävät kertomatta - muodostaa yhden oleellisista rakennusaineista jokaisen maailmankuvassa.

ihmettelen, miksi toimittajatkin kirjoittavat kiltisti metsänhoidosta, vaikka kyseessä on todellisuudessa vain puunhoito. metsähän on eliöyhteisö, johon kuuluu paljon muutakin kuin tietynkokoiset ja -lajiset puunrungot - ja nämä muut metsän osat eivät nykyisessä metsänhoidossa tule missään mielessä hoidetuiksi.

kummastelen myös luonnonvalokuvauksen vaikutusta ihmisten maailmankuvaan. luovatko kauniit erämaakuvat illuusion, että erämaista luontoa on jäljellä paljon enemmän kuin sitä tosiasiassa on? vai antavatko ne ihmisille uskoa siihen, että vielä kannattaa toimia?

johanna

sulla on viehättävä muistikirja!

Valto-Ensio kirjoitti...

Johanna

Olet nuori ihminen ja silti kokenut samoja tuntemuksia kuin me vanhemmatkin kun jotain lapsuudessa tärkeää, luontoon liittyvää on riistetty kyselemättä mielipidettä asiaan; tässä on myös tulevaisuuteen toivonkipinää.

Tuosta laulaja-Einistä ja taidemaalari Kiurusta arvelen sellaista, etteivät he ehkä koskaan ole tarvinneet pysähtyäkään miettimään todellisuutta, missä rämmimme.

Unelmiahan viihdelaulajat kauppaavat työkseen ja joskus menevät niin syvälle siihen itsekin, ettei ympäristöä tule paljoa tarkkailtua. Saatika, että lukisivat jotain syvällisempää kuin mitä kevytnuotteihin tulee.

Kun luin tuon Rautavaaran elämänkerran, niin hämmästyin kovasti, kuinka paljon hän esimerkiksi runoutta oli harrastanut, ja raskaampaakin kirjallisuutta, esimerkiksi aikansa kuulua kirjailijaa Haanpäätä. Niin myös Helismaa, Lavi, Kärki jne. Siksi kevytiskelmät nykyisin ovat tosiaan kevyitä kun niihin ei haeta muuta, kuin sen verran pinnalla pysymistä, että vähän ropoja taskunpohjalle kertyy.

Kesäyöthän ovat edelleen ihania kun niitä keikkamuusikot aamuöisin katselevat tuulilasin lävitse ja se luo illuusion maailman ihanuudesta kenelle tahansa.

Mutta ei minulle tule yhtään sellaista lavoilla kiertävää muusikkoa mieleen, joka lauluihinsa kätkisi edes vivahdetta jostain vakavammasta kuin mitä naisen ja miehen välisiin kuherteluihin tulee. Palefale ym. ovat seikka erikseen. Räppiä vai mitä rappia se on, niin en siitä ole oikein saanut selvää, että onko se muuta kuin tavallista nuorten kapinaa vanhempia kohtaan?

Ovathan rakkauteenkin liittyvät jutut vakavia asioita joskus, mutta useimmiten vasta siinä vaiheessa, kun yhteistä leipää ja sänkyä ja lastenkasvatustehtävää aletaan jakaa. Musiikki tietenkin ovelasti johdattelee sukupolvesta toiseen meitä tähän ansaan.

Kuvataiteilijat (kuten laulujentekijätkin, laulajat, trubaduurit, runoilijat, kirjailijat...) ovat maailmansivu herkistyneet epäkohdille, mutta kaipa hekin nykyään ostettavissa ovat.

Olisi heillä myös voimaa siinä pensselissään jos korkeilta vaaroilta kuvaisivat sitäkin puolta rinteestä, joka on kuin tykistökeskityksen jäljiltä kun motot siellä ovat vierailleet.

Missä on nykyajan Gallen Gallela joka kaskisavujen sijaan maalaisi kankaalle metsää savuten ahmivia hirviörobotteja?

Valto-Ensio kirjoitti...

Meri

On sellaisiakin toimittajia, jotka näkevät nykymetsän "puilta". Mutta harvassa he ovat sillä yleensä kaikki syövät jonkun kädestä joka osoittaa kuvattavat kohteet.

Valokuvan miljoonat harrastajat eivät hekään etsimeensä hae yleensä kuin kauniita maisemia ja nehän vielä entisestään kaunistuvat kun välineet ovat huippuluokkaa ja saa mukaan valtavasti yksityiskohtia, erilaisia ötököitä kaikessa loistossaan, tuuleen taipuvaa kortetta, lehmän turpaa äpäreessä... Pienen pieni kastepisarakin miten hirmuisen kaunis siitä makroilla kuvatessa tulee!

Mutta se kauneus ei kestä ajatuksellista päivänvaloa, eikä objektiivin kääntämistä tien toiselle puolelle jossa maasto metsästään riivittynä, muokkausvälteillä raiskattuna makaa kuin povattu maailmanlopun tanner.

Raiskattuna kun se metsänrakastajan mieleen piirtyy ei sitä kauniit kuvat pois koskaan hälvennä. Jos jollakin tavalla voisi ottaa minunkin "sielusta" valokuvan, kun se 1960-70-luvuilla ensikertaa tajusi lapsuuden polkujen häviämisen kauhistuksen, niin ei sitä kestäisi katsella kukaan herkkämielinen. Minä kävin itkemässä monet kerrat niillä tantereilla.

Johanna kertoo hyvin samoista tuntemuksista tuolla ylempänä ja on ollut tuon kokiessaan jotakuinkin samanikäinen kuin minä silloin joskus.

Siksi en paljoa piittaa itse niistä viimeisen päälle räpsityistä väriloisto-otoksista. Paha mieli niistä usein tulee.

Ripsa kirjoitti...

Valto

Osut varmasti aika tavalla oikeaan tuossa polkujen häviämisessä.

Se todella oli siinä 60-70-lukujen taitteessa, ehkä vähän 70-luvuille päin. Nimittäin silloin alkoivat aukkohakkuut oikein todenteolla ja joku valopää keksi metsien kyntämisen.

Mutta en tiedä olisiko se tapahtunut noin sietämättömällä tavalla, elleivät ei-metsänomistajat olisi saaneet käyttöönsä henkilöautoja samaan aikaan. Minä ainakin liikuin 70-luvun lopulle asti julkisilla liikennevälineillä, pyörällä ja kävellen metsäpolkuja paikasta paikkaan.

Sitten oli pakko työn takia hankkia auto ja ajokortti. Se tuhosi ainakin minulta vuosiksi ja paljon.

Ihmiset voisivat tehdä sellaisen sopimuksen, että luopuvat henkilöautoista, siis kaikki (ehkä koulu/vanhustakseja lukuunottamatta), ja siirtyvät kulkemaan linja-autoilla ja lättähatutkin otetaan uudestaan käyttöön!

Tämä olisi kyllä minun toivomukseni. Yksi niistä autoista ajoi päälleni suojatiellä kuukausi sitten ja olen vieläkin kipeä.

Valto-Ensio kirjoitti...

Ripsa

Me asuttiin vielä siellä korpien kätköissä kun ensimmäiset, tuhansien hehtaarien aukkohakkiot alkoivat maisemaa särkeä. Ja meille olivat ne metsäkoneet ihan oikeasti hirviöitä kun kallistelivat kauheissa kuormissaan, ja kaiken allensa murskaten, polkuja säälimättä ruhjoen kotimetsissämme. Siis oikeasti kotimetsissä vaikka itsellämme tilakoot olivat muutaman hehtaarin luokkaa, niin ei siellä saloilla juoksennellessa rajoilla pysähdelty.

Mitään ei ole jäljellä, joku metsätylyvä vanhaa siellä täällä kuin kiusaksi jätettynä ja taimikoita vain, jotka tosin vanhimmat alkavat olla jo ihan metsänkokoista, mutta ei lainkaan semmoista siitä tule kuin mitä ne olivat. Ja poluthan puuttuvat kokonaan.

Auto, ja muut hyödykkeet joita metsiänsä myyneet ovat itselleen niistä saaduilla tuloilla haalineet, ovat tosi asia. Isäkin myi 1975-76 Unimäestä melkein koko 8 hehtaarin alan paljaaksi ja rakensi Siilinjärvelle talon. Tosin piti hänen silti sitä varten vielä Arava-lainaa ottaa lisäksi.

Kyllä maailma rahaa nielee ja kun miettii tarkkaan, minkä rahalla ostettu tavara aikaa kestää, on se aika mitätöntä sen rinnalla, kuinka kauan esimerkiksi kunnollisen metsän kasvaminen kestää. Lapsuuteni kuusikot olivat varmasti 300 vuotiaita, vanhempiakin ja muutamaan vuoteen ne on maailman tuuliin silitelty.

On se surullista.

Siitä huolimatta Hyvää Joulua Sinulle Ripsa perheinesi johon varmaan luet myös Lidia-kissan.

Ja kaikille muille kans jotka tässä pistäytyvät.

Ps. se pojan katoaminen Ylöjärvellä on aika surullinen tapaus. Meilläkin on täällä sen ikäisiä lapsia...

Ripsa kirjoitti...

Valto,

samoin sinulle ja perheellesi, varsinki Mr G:lle.

Toivon että kaiken arjen hyörinän keskellä joskus ehdit ottaa ylös lasten juttuja enemmänkin. Tiedän että siitä ne tykkäävät sitten vanhempina.

Meidänkin Ilimari (joka tulee lasten kanssa vasta joskus viikon päästä ehkä) kyselee koko ajan omasta lapsuudestaan, tai muistaa äkisti jonkun ihmisen, joka sitten pitää hänelle selostaa juurta jaksain.

Minä EN tehnyt hänelle sellaista muistikirjaa ja nyt tietysti kaduttaa. Joitakin merkintöjä on valokuvien takana, mutta pahaksi onneksi valokuvat silloin 70-luvulla alkoivat menettää värejään jo kauan sitten.

Huomasin muuten että negatiivitkin ovat suurimmalta osin pyyhkiytyneet mustiksi.

Siihen edelliseen postaukseesi se pieni lisä omalta kohdaltani, että 7.12. tuli kuluneeksi 50 vuotta siitä kun äiti päätti päivänsä. Siksi siis tuli myös se uurnan siirtokehotus.

Lapsella ei ollut tässä maassa koskaan isovanhempia. Niin että ainakin hänen flikoillaan on. Toistaiseksi.

Valto-Ensio kirjoitti...

Ripsa

Ei mullakaan varsinaista muistikirjaa lapsille kohdennettuna ole. Päiväkirjoja löytyy eivätkä nekään kaikkia päiviä, edes vuosia kata. Kirjoitan väliin nytkin, mutta sitten tulee kausia, ettei vain tule aukaistua vihkoaan.

Luin tuossa juuri Hesarista arvostelun Saarikosken julkaistuista päiväkirjoista. Siinä sanottiin (jälleen kerran), kuinka pedantti Pena on ollut päivittäisten päiväkirjamerkintöjensä suhteen. Vain Hannu Salaman tullessa vierailulle, tekstaaminen sai jäädä.

Valokuvia minulla on paljon, entisestä elämästä tietenkin vähemmän kuin nykyisestä.

Minulla ovat aika hyvin värinsä säilyttäneet 70-luvunkin valokuvat: ovat yhtä hailakoita kuin ottaessa. Sitten on dioja järkkärillä otettuina, mutta ei ole konetta millä katsoa. Ei niitä tosin paljon ole, että sen vuoksi kannattaisi katselulaitetta hommatakaan. Olen ne pari vuotta sitten lainavehkeellä lävitse selannut.

Vanhin tyttäreni Sonja oli muuten 5-6 vuotias kun piirsi niitä "Alapoja". Lehdessä julkaistut ovat luultavasti melkein kaikki tallella kansiossa.