keskiviikko 23. lokakuuta 2013

Mies metsien


Sytytti molemmille öljykynttilät. Asetteli ne ulkopuolelle leveän ikkunapenkin päällyspellille. Niiden pieniä liekinvärinöitä ikkunan lävitse kuivalla kuusipölkyllä istuen nyt katselee.

Isää ja äitiä ajattelee, omana syntymäpäivänään. Sekä muita mieleenjuolahtamia joita vain mies metsänpeitonmökissään voi yksinollessa ajatella. Sellaisistakin mietteistä, joista ennen olisi pitkät rimpsut vihkoonsa kirjoittanut, tyytyy hän nyt vain muutaman täsmärivin nopein liikkein merkkaamaan. Havahtuu huomioonsa, kuinka ihminen hioutuu iän mukana niin, että tarpeettomat sanat karisevat matkalle.

Kuu on oikeasta yläkyljestään laihtumassa ja sen ympärille on illanmittaan muodostunut renkaita. Uloimmat kaksi ovat harsomaisia ja huljautuvat toisiaan päin loivansoikeasti kun niitä pitkään katsoo. Sisin kolmas rengas on tiukkarajainen ja kuu sen keskellä aivan kirkas. Tai siis silmään näyttää siltä, valhettahan näkymä kuitenkin on.

Tietää kuunkehrä tuiskua, sanoivat vanhat ennen.

Leivinuunin sisäpuolen laki on halki. Kesällä jo kaivoi mies murentuneet arinatiiletkin pois, sekä kvartsihiekan. Ei ole ollut varoja ruveta suuritöiseen uuniremonttiin, ja vähänhän kylmien aikaan mökki käytössä on.

Pelkän hellan lämmitys ei riitä joten mies laittoi päivällä arinan valumassapedille teräksisen savustuskuupan ja poltti siinä lyhyitä puita ja muuta puunroskaa. Uuninkylki siitä vain vähän haaleni, mutta hiillos tomerana kuupassa vieläkin hehkuu. Sen hohkassa yhden ryynimakkaran käristi hän ja sen ruisleivän ja piimän kanssa söi. Järsi puolalaisomenan kuorinensa kanneksi niille.

Hyllynreunassa elohopeamittari näyttää kolmeatoista astetta. Lattia on jääkylmä ja ikkunalasien reunoissa märkähuurua. Mies pujottaa villapaidan päällensä ja heittää harteilleen kertausharjoituksissa joskus vuosia sitten palauttamatta jättämänsä maastokuvioisen hurstin. Siitä takista palautuisi helposti muistoja mieleen, mutta mies ei nyt anna sotaisten asioiden päähänsä majoittua.

Myöhemmin kahvi maistuu hyvälle, ja pieni pala tummaa suklaata sen kanssa. Varsinkin, kun muistaa, kuka myös samanlaisesta Fazerin Geishasta makunystyröilleen nautinnon saa.

Sitten pitää painaa säilyketölkkien tinapaperikuoppiin uudet havit loppuunpalaneiden tynkien päälle jähmettymään ja sytyttää niihin tulet. Neljän sellaisen valossa näkee lukea.

Lunta on kymmenen-kaksikymmentä senttiä ja siihen jää keltainen hajareikä kuutamoon höyrähtelemään. Mies käy metsäautotiellä pienen lenkin. Muistaa, kuinka pelottavia olivat lapsena kuunvalovarjoinen metsä. Ja jos odotti isää tulevaksi, pelotti vieläkin enemmän isän puolesta, sillä sen olisivat voineet suonlaidan kuusikosta kimppuun hyökkäävät metsänpedot syödä. Mutta ei isä milloinkaan itse pelännyt. Se tuli metsäpolkuja pitkin silloin kun tuli oli ilma millainen hyvänsä. Ja aina sillä oli vilsa korvallisella kallellaan, kravatti kaulassa ja nappaskengät jaloissa, paljain käsin:  Merkillistä, nyt muistan isän tulemiset selkeinä kuin näen tuon kuun, mutta nuorempana, varsinkin lapsena, muistin aina vain isän poispäin loittonevan selän.

Kaasuvaloa mies ei halua laittaa tohajamaan, eikä lyhtyä käryämään. Luki kyllä lehdessä, että kynttilöistä erittyy poltettaessa haitallisia hiukkasia huoneilmaan, ja että ne voivat olla terveysriski. Mutta niin on elämäkin. Terveysriskisistä elämistä kerrotaan kirjassa jota mies paneutuu illan lopuksi lukemaan. Siinä sanomalehden pitkäaikainen ulkomaankirjeenvaihtaja jakaa kokemuksiaan maailman kipupisteistä.

Mies hymähtelee itsekseen kun lukee toimittajan kertomuksen Nigaragualaisista, pienistä aamulypsyjen lehmipojista, ja kuinka ammattikirjoittaja yhdistää taitavasti aamuöisen retkensä kuvaukset suomalaiseen, satojenmiljoonien hukkaanheitettyjen markkojen kehitysyhteistyöhön jota demaripoliitikot Tuomioja ja Halonen etunenässä aikoinaan olivat synnyttämässä. Lehmänmaito ja meijeri niidenkin miljoonien silloisten markkojen ja dollareiden idealistisena pääkohteena ja ytimenä oli, mutta välistä vetivät Nigaraguan poliittiset konnat. Suuresti ihailtu sandisnistivallankumouksen johtaja ja myöhemmin maan presidentiksi valittu Daniel Ortega etunenässä. Sama toimintamalli ja rikollinen funktio paljastunee aikanaan nyt oikeistojohtoisella tavalla toteutettavissa apupaketeissa Kreikalle. Ei siellä kansa rahavirroista tule hyötymään vaan pankit ja poliitikot. Kaikkialle levittäytyneet rikollisten lonkerot, korruptio.

Narrien laivan kyydistä ei poispääsyä liene milloinkaan.

Raha on lantaa jota lapioidaan täysistä taskuista toisiin täysiin taskuihin, ja takaisin. Lihottaa se kyllä, mutta vain harvoja. Kuka se sanoikaan, että pankkiirit ovat samankaltaisia kummajaisia kuin eläimiinsekaantujat? Kyltymätöntä seksiä kylmän rahan kanssa, aivo-orgasmeja hävisipä tahi voitti; miten sitä voi ymmärtääkään muilla kielikuvilla? Voiko sittenkään?

Lehmänpaska on se, jonka talikoiminen köyhää itseään hyödyttää. Ja sekin vain niin, että sen hän saa ja voi tehdä ihan itse, omalla talikolla omalla viljelypalstallaan. Ilman direktiivienlukutaitoa.

Kun ajannäyttäjä ryömii kohmeisena kahta kohden, mies puhaltaa kynttilät sammuksiin. Nukahtaa heti paksujen vällyjen alle.

Mies näkee unta roskasta sydämessään. Seuraa voimattomana, kuinka tuo sanoin selittämätön kaihertaja siirtyy valtasuonien kanavia pitkin silmiin, kairautuu sitten kuin poranterä aivojen lävitse takaraivoon. Sattuu. Äidin pitäisi tulla silittämään. Isä ei kuitenkaan. Neiti K tulee. Silittää kuin lasta ja mies painuu syvälle unettomaan uneen jota mökin ylitse miltei ikuista rataansa junnaava kuukaan ei häiritse.

10 kommenttia:

Ripsa kirjoitti...

En minä enää jäisi mökille yöksi. Tottunut tasalämpöön, pahusvie.

Piti sanomani metsänpeitosta, että siitä on paljon noissa kansanperinnearkistoissa. Minulla on yksi iso opus, olisko sen nimi ollut yksinkertaisesti Metsä, jossa on kerrottu niitä arkistolöytöjä. Tarinoita on niin paljon, ettei niitä varmaan ikinä kaikkia paineta.

Onhan suomalaisissa tarinoissa metsänväkeä: peikot, maahiset, hiien hirvet, metsän perhe, Pellervo-isäntä ja sen perhe, Tellervo on metsän tytti, sitten järvissä on Ahti ja sen valtakunta. Eri puolilla Suomea niillä on eri nimi.

En usko että ne kuolevat. Voivat vanhentua, mutta kai ne kasvavat sitten lopussa naavaa niin kuin mikä tahansa vanha kuusi. Luulisin.

Metsänpeitto oli eksyttävä ja siitä varoiteltiin lapsia. Että jos jää metsänpeittoon, ei pääse enää ulos.

Valto-Ensio kirjoitti...

Ripsa

Viidakoista ja metsistähän sitä jo alunperin ollaan, tai meristä ihan bakteeritason olomuotoihin kun ajatusta tainnutetaan. Ja mitä ulkoavaruuden kiertolaisia lienemme sitä ennen olleet?

Vaan riittäähän näissä perinnetarinoissakin pähkäilemistä ken niihin ryhtyy. Ei ihmisikä kaikenkahluuseen riittäisi. Hyvä jos Kalevalan kerkeää muutamat kokonaan sisäistää.

Ken härillä kyntää se häristä puhuu ja ken metsästä on kotoisin, se metsistä puhuu.

Metsäläiskulttuuri (metsänpeittokulttuuri) on saanut kielteisen kaiun kaupunkikulttuurin vallatessa alaa. Minusta niitä ei pidä mielivaltaisesti kilpailuttaa keskenään niin kuin kokee joskus tehtävän vaikka murros aiheen ympärillä on jo pitkällä.

Kummallakin on arvonsa jokatapauksessa, mutta kaupunkilaiskulttuurilla on vielä pitkä matka samoihin saavutuksiin kuin metsäkulttuurilla.

Mikä lienee kiista niissä maissa joissa on siirrytty aavikkokulttuureista kaupunkeihin? Varmaan samansävyisinä huulet lentävät.

Tarinaperinne näyttäisi meillä olevan samaa sukua maahisineen ja hiienhirvineen. Mitkä vastaavat löytyvät kaupunkilaiskulttuurista?

Meillä ei varoiteltu metsänpeitoista, mutta ne ilkiöt aikuiset, joilla taipumuksia oli, pelottelivat silkasta siitä syystä, että saivat siitä itselleen jonkinlaisen tyydytyksen tunteen. Ne olemattomilla vaaroilla peloittelut vaivaata yhä niitä suomalaisia jotka metsänpeittoihinsa ovat jääneet elämään. Kuhmossa oli taas yksi "Suuri Susi-ilta" ja Kainuun Sanomien uutisoinnin mukaan susipelot ovat aivan hirveän mittavia edelleen. 10 suden lauma pelottaa Hiisijärven kylän asukkaita niin kauhiasti että!

Riku Riemu kirjoitti...

Tunnelmallisia ovat yöt yksin korpimökissä, sitä en epäile. Minulta jäisivät tekemättä, koska kylmyyttä vihaan.

Unelmien onnelaa ei Nicaraguan(kaan) vallankumouksesta seurannut.

Hesarin Aittokoski myöntää, että sandinisteilla oli vallankumouksen jälkeen kova halu auttaa kansaa.
Jos Ortega olisi ollut kaikessa rehellinen ja päämäärätietoisesti ajanut köyhien asiaa, olisiko hän siltikään pystynyt paljoa parempaan? Kehitystä taloudessa on tapahtunut, se vain on kovin pientä, kuten Hesarin artikkelin käppyrät näyttävät (luettavissa edelleen netissä "hitaat"-osiossa).

Ortegan ja sandinistien vastavoimat ovat olleet aina voimakkaita, puhumattakaan suuresta pedosta, Amerikan Yhdysvalloista, joka haluaa suorastaan kehityksen estää siloin kun hallinto ei ole sille ja sen yrityksille mieluinen.

Kuinka paljon Ortega & co on rahoja onnistunut kahmimaan? Varmaankin paljon, mutta mistä ne summat tiedetään, ovatko itse tiedottaneet, vai onko sen tehnyt Amerikan Yhdysvallat.

Sandinistivallankumous oli jälkikäteenkin ajateltuna erittäin hyvä asia. Somozan Yhdysvaltojen tukemasta kauhuhallinnosta on tultu joka tapauksessa paljon eteenpäin, ihmishenki ei ole enää aivan yhtä höllässä. Kehitysapu harvoin on kovin tehokasta, turhaa se silti ei ole ollut. Hyvä Halonen ja Tuomioja!

Valto-Ensio kirjoitti...

Riku

En Hesarista ole "käppyröitä" lukenut.

"Narrien laiva". Ajattelepa sitä ja laita ihmiskunta kaikkine roskineen ja kultineen sen kyytiin.

Kyllä Heikki Aittokoski sen nimisessä kirjassaan aika selvän kuvion piirtää Kabulista Lontooseen ja Bangladeshin kautta Somaliaan (ei aivan tässä järjestyksessä) millaisessa liemikattiloissa niin kehtiysavun kuin globaalien markkinavoimienkin keittoja keitellään, ketkä muhkeimmat sattumapalat lautasilleen kaapivat ja kenenkä kustannuksella.

Haloseen (Tuomiojaankin) viitataan enenmmänkin hyväntahtoisena hölmönä Nigaraguaa koskevan osion alkupuolella. Heinäluoma sitten viimeksi pahoitti mielensä kun Hautala lakkautti kehitysavun suuntaamisen sinne, kuten muut pohjoismaat jo paljon aiemmin. Eli luulen, että yksi Hautalan ajojahdin syy oli tämä.

Rahamääriäkin Aittokoski luettelee ja kun niitä vertaa siihen, mitä esimerkiksi Nigaraguassa aikaan saivat, niin laihalta näyttää. Suomesta mallinsa ottanut meijeritoiminta siellä jollakin tapaa toimii edelleen, mutta alkutuottajat ovat vielä kehnommassa asemassa kuin täällä, jos heillä mitään asemaa onkaan kunhan vain muistavat maitotonkkansa aasien kupeilla tienvarteen (lapsityövoimalla) ajallaan toimittaa.

En siis taputa Haloselle enkä Tuomiojalle, vaikka ironiaa kai se sullakin on?

Sandinistien vallankumous lopetti epäjärjestyksen tappamisessa. Nyt siellä sekin homma on järjestyksessä.

Anonyymi kirjoitti...

valto

jos sinulla on 21 minuuttia ylimääräistä aikaa, katso tämä lyhäri, jonka nimi on hiljaisen talven lapsi. pelkästään katjan kasvot ovat sen parikymmenminuuttisen arvoiset. mutta on se muutenkin.

t. meri

http://areena.yle.fi/tv/2014403

Valto-Ensio kirjoitti...

Meri

"Minun väritykset ovat niin kuin arpia", sanoo Katja. Paljonpuhuvasti ilmaistu.

Ja todellakin ne Katjan kasvot. Varsinkin kun se nainen harjaa ja letittää hiukset ja niiden alta paljastuvat ilmeikkäänarat silmät, epävarma ihminen, mutta kuitenkin...

Pieni dokumentti oli iso tarina ihmisistä jotka iso osa meistä sulkee mielestään pois.

Samaan aikaan minua koskettaa Narrien laivan kabulilaisen skeittarityttö Fazillan tarina joka ei ole vielä kokonaan selvinnyt, mutta kohta... Näissä on jotain yhtymäkohtia tämän Katjan tarinan kanssa pienen toivonmurusen muodossa jota Aittokoskikin ajattelee etsiessään skeittariaan.

Paljon herätti ajatuksia tämä hiljaisen talven lapsi. Panen kyllä palautetta menemään vaikka sillä ei tähän globaalin narrien laivan nariseviin hankaimiin edes ihranpalasta hankittaisi.

Riku Riemu kirjoitti...

Jäin kehitysapua miettimään, mutten päätynyt mihinkään järjelliseen lopputulokseen. Jälkikäteen voi tietysti aiheesta arvostella naurettavallekin tuntuvaa Nicaraguan innostusta. Olihan se typerää. Mutta onko niin, ettei asioille oikeasti voi mitään? Onko pahempi olla hyvää tarkoittava hölmö kuin pahaa tarkoittava hölmö? Sellaiseen nihilismiin nämä helposti johtavat.

Valto-Ensio kirjoitti...

Riku

Varmaan meille onkin hyvästä ryhtyä miettimään kehitysapua. En itsekään aiheesta tiedä juuri mitään, vain sen, mitä vuosien varrella on tullut luetuksi. Ja luetun suodattaminen on katalaa puuhaa. Joku voi viedä kuin missä asiassa tahansa ja siinähän sitten vain vikiset.

Narrien laivan kaltaiset kirjat antavat otolliset lähtökohdat asian miettimiselle. Vaikkapa nyt hyvän- ja pahantahtoisuushölmöyden pohtimiseen. "Hyödylliset hölmöt"-nimityksellä onkin sitten jo toisenlainen kaiku.

Myös Heikki Aittokoski kyselee, eikö asioille todellakaan mitään voi?

Ottaisiko Iranin esimerkiksi? Se ei varsinaisesti kehitysapu-otsikon alle kuulu, mutta siellä huomaamme kun johtaja vaihtuu, niin toivokin syttyy, että myös jyrkät jakolinjat saavat kyytiä.

Mutta niin kuin Iarninkin tapauksessa, muutoksentuulien alut tulee puhaltaa ainakin osittain avutarvitsijan itsensä toimesta, että hankkeiden kestävyydellä olisi jotain toivoa. Nigaragua on hyvä/paha esimerkki pieleenmenneestä kehitysapuhankkeesta koska aitous maan sisällä muuttumiseen ei ollut tarpeeksi aitoa.

Kehitysapuahan on jaeltu kaikkialle ja se alkuperämaan itsensä tilaamattoman Valmet-traktorin ruostuminen pellonlaidalle on pieni, mutta merkittävä esimerkki niiden huonoille tuloksille.

Johonkin aikaan kävivät toverit Kuubassakin kuukauden mittaisilla poimintakursseilla. Mitä poimivat, niin siitä en tiedä. Diskurseerasivat kai enimmäkseen eivätkä sittenkään nähneet, mikä tilanne maassa oikeasti on. Kehitysapua kai sekin oli, mutta että silmät kiinni yksilötasollakin...

"Ajatus on paha, poikaseni", varoitteli jossakin kirjassa vanhus nuorukaiselle. Ja ken nykymaailmaa tämän valtavan tietomäärän pohjalta oikeasti ajattelee, näkee toivottomuuden, sen valtavan kasvun ja miettii väkisinkin, missä toivon mahdollisuuksia elää kaiken kaaoksen keskellä.

Lyhyellä kantamallahan tässä länsimaissa on eletty kohtalaisen hyvää elämää, mutta jos senkin hyvän sisälle mahtuu niin paljon pahaaoloa, köyhyyttä, kurjuutta, yksinäisyyttä, epäonnea, syrjintää jne. niin onko se oikein?

Miksi tämä hyvä elämä sokaisee?

Miksi hyvän elämän eläjät eivät oikeasti kykene muuttamaan huonon elämän eläjien kohtaloa?

Onko se sama juttu kuin kehitysavussakin, ettei kannettu vesi kaivossa pysy?

Kun luin Eero Paloheimon Tämä on Afrikka-kirjan, niin minulla tuli hieman samansuuntainen olo kuin nyt Aittokosken kirjan kohdalla ja joka näkyy näissä sekavissa, monisanaisissa kommenteissanikin: Elikä tekee mieli purkaa jotain kasvainpommia sisältään.

Huomaa tässä myös sen, ettei kai sitä niin kyyninen olekaan kuin on itsestään väittänyt koska edelleen kirjojen sanomat tällä tavalla vaikuttavat. Helpointa tietenkin olisi kovettuminen.

Ripsa kirjoitti...

Valto!!!

Sukevan keskusvankilan talot on myynnissä. Ei maksa kuin vähän alle 200 000,-.

Nyt tästä vain kaikki hankkimaan rahaa ja muuttamaan sinne!!!

Mä menisin kyllä takaisin, mutta ilmoituksessa sanotaan että osa rakennuksista on purkukunnossa… Ja kuka pystyis maksamaan öljylämmityksen? Mutta nätillä paikalla se on.

Valto-Ensio kirjoitti...

Ripsa

Tulipas se äkkiä.

Saisikohan ne jollakin rikollisella konstilla haltuunsa kun niillä soilla myös siitä on kokemusta?

Minäpä lähen joku pv käymään siellä. Tästä ei ole pitkä matka. Missä myynti-ilmoituksen huomasit?