Näitä polkuja

Unimäestä pois päin johdattelivat muutamat polut. Roomaankin ne olisivat voineet houkutella, mutta aluksi riittivät Villelän rinne mäenlaskuun ja itse Villelässä Letuksen ja Veikon termoskahvit. Vähän myöhemmin kauempana mummolassa, naurisjälte ja voilla höystetyt, keitetyt kananmunat joiden keltuainen oli enemmän punainen kuin  keltainen. Ja kun siitä mentiin Armaalaan, haiskahti siellä hikikin pihkalle ja ukin, isän ja setien rakentaman purutäytteisen talon vintin rapussa oli salaperäisen vinoissa pinoissaan korkeajännitykset, pekka lipposet ja kalle kustaa korkit joita Terho kitsaasti raski hetkeksi selattavaksi antaa vahtien itse tarkoin vierestä, ettei sivuja hiirenkorville käännellä.

Viimein, jonain uskaliaana päivänä kiipesimme sisarusporukassa myös Toimilan töyräälle jonka kaivonkannelta kurkimme mäntyjen, leppien ja pajukoiden lomasta Iekkilään päin. Seuraava siirto olikin, että luikaisimme Iekkilän navetan, aittojen ja päärakennuksen välistä kujaa laidunmaita mäkeä alas Vukelon mökille ja siitä Ketronsuon pitkospuita pitkin Nimettömälle, Uotilan rantaan uimaan.

Kellomäen koululla olin aiemmin käynyt vain poliorokotuksella, äidin sinne väkisellä raahaamana. Koulunnyppylältä maailma laajeni Akulan portin ja maitolaiturin kautta Akulan vihaisiksi härnättyjen koirien ohitse Juhanilaan ja siitä Juhanilan Vuoren alarinteelle Kustilan Aaron suustaan sylkemien piipunperskojen täplittämälle pihamaalle. Uskallettiin jopa Vuoren ylitse kulkeville poluille, hevoslaitumien kakkaraläjiä väistellen Joutenmäen varakkaimpiin taloihin joissa kinkeritädit veisasivat huivit tutisten tietämme siunaa meitä elä heitä.

Kansakoulun ensimmäinen syksy jouluun saakka oli maanpäällinen taivas. Koulun keskuslämmityspatterit hohkivat lämmintä ja ateriat jälkiruokineen oli katetut täsmällisin kelloajoin jokaiselle kuudelle arkipäivälle. Eivätkä lautaset vajaina koskaan edestä löytyneet siitä piti huolen Keittäjä Tyyne, Pinni-Hugon rehevä emäntä ja sittemmin talonmies Aarretin Selma. Tosin ruoka piti lunastaa etukäteen rukouksin joltakin katon suunnassa leijuvalta Herralta etukäteen, mutta se oli hiljainen hinta siitä ilosta, että sai nälässä kurnivan mahansa ahtaa täyteen.

Osasin lukea suoraan jo ennen kouluun menoa, mutta tavaaminen, niin luulin, piti opetella silti. Karvas pettymys olikin, kun Rete joku joulukuun alkupäivä viittasi ja kertoi opettajalle osaavansa lukea ilman tavaamista. Minulle jäi ikuisesti epäselväksi se, kuinka minuun olisi opetuksessa suhtauduttu jos ensimmäisenä koulupäivänä syksyllä olisin sanonut Ulla-opettajalle lukeneeni jo kokonaisia kirjoja joita isosisko kirkonkylän lainastosta reppukaupalla raahasi.

Unimäessä sellaista Herraa ei tupaseemme mahtunut, jota vähistä ruuistamme olisimme kiitelleet, mutta navetassa äidin lypsykaverina sellainen varmaankin majaili. Kurkistin muutaman kerran aamun pakkasesta lahon navetanoven raosta sontaluorin ylitse äitiä joka poski lehmän kylkeä vasten hyräili minä vaivainen olen mato matkamies maan ja kuinka kyyneleet vierivät äidin poskilta Pikku-Mantelin punaiselle karvapeitteelle. Maitovaahto nousi lypsysankon peltisten reunojen ylitse äidin sierettyneiden, lujien näppien vedellessä utareita kuin niihin sisällä vellovaa tuskaansa purkaen. Pikku-Mantelin isot lehmänsilmät kääntyivät katsomaan lypsäjäänsä, leuat lakkasivat märehtimästä kuin olisivat halunneet kunnioittaa äidin hartaushetkeä josta niin paljon köyhyyden hätää ja muusta kurjuudesta kertovaa näköalattomuutta kitkeräksi mausteeksi maitoon tihkui.

Opettaja-Ulla oli ensimmäinen enkeli karkeiden ihmisten joukossa jonka elämässäni tapasin, mutta hän oli vain sen syksyn elämässäni kun jokin paha, köyhän kunnan varoja säästävä käsi niisti koulumme yksiopettajaiseksi. Olle Lilieros oli sitten Ullan vastakohta, korkealta katsova perkele jonka mustasankaisten silmälasien takaa katsoivat lapset ja ryssät samaan ammuttavien kaivantoon syöksevä ilkipaha aikuinen. Ohi ammuttu, sodissa katkeroitunut ja vain vaivoin opettajaseminaarin Hämeenlinnassa läpäissyt tuhkamuna. Kun hän aloitti opettajana, oli kohdaltani kaikki oppimisen toivo kulautettu kaivoon ja koulunkäynti oli sen jälkeen elämän arvokkaita, turhaan kulutettuja vuosia maalliselle vaellukselle aikuisuuteen.

Kun katselen kuvaa myöhemmiltä kirkonkylän kansalaiskouluajoiltani, voin vain arvella, mitkä ovat ne syyt jotka sukupolveni miehiä on näin julmasti kohdellut. Jos kaikkien syrjäpitäjien kohtalo on ollut lähellekään samanmoinen, että yli puolet on kuollut oman käden kautta, alkoholismiin ja tapaturmiin, masennukseen ja erilaisiin elintapasairauksiin, niin en voi kovin kauniita sanoja koskaan isänmaastani kirjoittaa. Jokainen näistä ristin rintaansa saaneista olisi tänä päivänä vasta 52 vuotiaita. Ja sen ikäisiä pidetään esimerkiksi rannikkoseutujen pitäjissä nuorina aikuisina.

Ja kun  käännän katseeni itseni sisälle, siihen pieneen poikaan joka noista molemmista kuvista löytyy, tunnen ja tiedän syyt, mitkä meitä näin varhain vainajoittavat.

Meitä on revitty lapsuudessa, jos ei ketä kotona niin kylässä, koulussa ja virastoissa. Lapset ovat aina olleet kaiken tiellä, potkittavina räkänokkina, salavettavina kiusankappaleina ja pedofilien raiskattavina. Lopulta, hieman aikuistuttuaan, he ovat tunteneet oman synnyinseutunsa pettäneen heidät. "En kusekaan kotiseutuni suuntaan", on moni tokaissut ja painellut Ruotsiin, Helsinkiin, siltojen alle tai hirteen.

Isänmaa, sen luotsaajat, olette pelkästään minun lyhyen olemassaoloni aikana suistaneet kansalaistenne elämiä raiteiltaan jo useasti, vaikeimmin 1990-luvulla sitten 1930-luvun laman, ettekä vieläkään ota opiksenne vaan nuolette jorma olliloidenne kermaisia käsiä kuin luullen, että ylitsepursuava talouskasvu ja kulutuksen siunauksellisuus, maan ja metsien riistäminen, tunturien raiskaaminen matkailuvietin vallassa töytäileville, kaivosmontut ja patoaltaat, pääkaupunkiseudun guggenheimit, ghetot ja metrot olisivat sitä kestävää kehitystä jota seminaareissanne käytte konsulttienne suulla louskuttamassa.

Katsokaa ristejä nuorten miesten rinnassa. He ovat kaikki kuolleita. Oletteko ihan varmasti kaikkenne tehneet yhteiskuntanne vaatimattomimpienkin jäsenten hyväksi? Miten voivat heidän jälkeläisensä ja huomisten jäsenten jälkeläiset? Kiristäkää, leikatkaa, höylätkää; jälki tulee olemaan kaikissa luokkakuvissa lopulta sama jos...

Kotini Maassa

(Unimäki R:n 64 maamittaushallituksen karttakuvassa (peltokolmio keskellä) 10.11.1957 klo 10.00)

Minulla on ollut aina koti. Roskalaatikoihin tai siltojen alle en ole vielä suistunut. Ei sortunut jo vainajoitunut isänikään vaikka tentunhörppijöiden seassa Helsinkiä pari vuosikymmentä oli rakentamassa.

Kun synnyin 1958, oli Urho Kaleva Kekkosen lujat sormet painautuneet jo tiukasti vallan valtimoiden sykettä tunnustelemaan.

Samaisena vuotena kanssani tunkivat yhteistä ilmakehää saastuttamaan ainakin Anna Politkovskaja, Armi Aavikko, Anni Ylävaara, Michael Jackson, Madonna ja Thomas Wallgren. Sekä Iekkilän Juakko, Nahkiaisojan Jouko ja miljoona muuta hämärämpää hemmoa.

Toisaalta lopettamalla huokumisensa, antoivat elintilaa meille uusille Maan asukeille mm. Anni Swan, Eino Kaila, Lion Fuchtwanger, Armas Järnefeld ja Yrjö Saarinen. Olisikohan sinä vuonna jäänyt petiltään nousematta myös läskisoosista ja pottuhuavikkaista tykänneet Villelän Ukko-Kusti ja Otra-ahon Uatu, ja Afrikassa muutama satatuhatta tuntemattomampaa maissinpurijaa.

Kun päästin Nurmeksen kauppalan puisen sairaalan synnytysosastolla ensimmäisen ränkäisyni, oli valtakunnassa voimassa Kekkosen ajan toinen hallitus jota johti V.J. Sukselainen koska K.A. Fagerholmilta oli loppunut likviditeetti jo edellisvuoden maaliskuussa.

Kuukautta ennen syntymääni oli Veikko Vennamoakin alkanut hatuttaa Maalaisliiton tunkioiden kaivelut  ja hän lähti puolueen saranapuolelta omille teilleen pulleana ja höyhenet kiiltäen kuin syyskuinen sorsa rannan riitteestä. Maalaisliittolaisilla ovenkarmeilla kehystetty Vennamo päätti silloin, että hän se vielä käväisee Suomen poliittisen kartan kultaisissa punoksissa kiikkumassa hetken ennen kuin lopettaa tramppaamisen tämän routaisen maan kamaralla.

Luultavasti olin kuin iso, vaaleanpunainen hiirenpoikanen kun mutjahdin ulos jo viisi synnytystä kokeneesta lantionlävestä, tai vauvatehtaan ovesta kuten sodista säilyneet jermut kauniisti asioita nimittelivät; ne, jotka vauvasiemeniä niihin tehtaisiin sytkyttelivät kuin liukuhihnalta vaan.

Minä siksi itseni syntymähetken olomuotoa aprikoin, koska isosiskoni tullessaan minua katsomaan, oli tuumannut, että ihan on Pinni-Huugon näköinen. Ja minusta Pinni-Huugo oli kuin karvaton, punakka hiiri joka puolelle viipottavine harvoine viiksikarvoineen kun se myöhemmin lapsuuteni arjessa vieraili. Mitään tekemistä muuten sillä Hyvösellä ei ole minun maailmaan tuloni suhteen ollut, se huomautettakoon. Olipahan vain sekatyömies joka isän kanssa samoissa porukoissa juopotteli ja pelasi korttia mikäli keittäjä-Tyynen silmä vähänkin vältti. Kerran se oli sammunut kesken kortinpeluun ja isä sekä muut huumorimiehet olivat kantaneet Pinni-Huugon sikopahnassa porsaineen röhkivän emakon viereen korsaamaan.

Isä oli tullut hakemaan minua synnytyslaitokselta Pakuran taksilla (siihen aikaan vain harvoja kutsuttiin oikeilla nimillään) jaloviinalle tuoksahtaen tietenkin, ei kai se tuoksu muuten nenääni tänne asti muistuisi. Jo kotimatkalla oli minulle annettu nimi seurakunnan kansliassa. Isä oli vain tuumannut, että juolahti tullessa mieleen, että olokoonpa vaikka Valto Ensio.

Kotona Rautavaaralla, "metän rannalla" Unimäessä odotti yksihuoneinen (6x6) hirsimökki. Lahot olivat sillä jo multiaiskivien päällä köntsöttävät perustukset ja joskus hienosti palkokatteeksi (puu/tuohi) sanottu vesikatto vuoti ainakin piipunjuuresta ja laajemmalta alalta ulko-oven kohdalta matalalta harjalta. Tämän tiedän ja muistan, koska niinä kymmenenä ensimmäisenä elämänvuotenani, jotka siinä vietin, asiasta usein kopakkaa tuli. Mökkeröisen ensimmäiset hirsikertuukset oli vuoltu vuonna 1904 kun isoisoukkini Ananias Kainulainen (isän äidin puolelta, "Anu-vaenoo") kova metsämies rihmaskierroksellaan niin oli päättänyt.

Pohjoisen puoleiselle ovensuuseinustalle isäni, kirvesmies josta voi kirjaimellisesti sanoa, että suutarin lapsilla ei ole kenkiä, oli saanut kuitenkin rakenneltua lautaisen kopperon jota ruokahuoneeksi sanottiin. Siellä hyllyjen takana oli myös sopiva kolo koskenkorvalle ja parille jallu- ja pontikkapullollekin. Kun keväällä kaikki tyhjentyneet suolaliha- ja muikkutynnörit, lakkahillopurnukat ja puolukkasurvostiinut oli raijattu pesuun ja kuivahtamaan latoon, mahtui sinne maalattialle hetekanrenkkana joka tiuhaan päästeli narinoitaan isän rantauduttua kotiin työreissuiltaan.

Mökin oven edessä oli laakea kivi portaana ja kun tupaan siitä kävi, piti ovea potkaista voimakkaasti saadakseen sen auki. Yleensä ovi lävähtikin päin uuninkuvetta niin, että kumiteräsaappaiden pohjista tehdyt saranat litkahtelivat. Eikä talvella se auennut aamuisin ennen kuin sisältä päin hakkasi kirveenkalsolla jääpurakset kamanan ja kynnyksen yltä pois.

Tupa oli siis pieni. Ovelta kun katsoi, vasemmalla oli liemumallinen uuni ja hella jotka veivät tilasta suurimman osan. Oven vieressä oikealla oli jykevään pölkkyyn pultattu separaattori ja sen takana kirnun säilytysnurkkaus jossa haisi aina imelänhappamelle, ja jonka tuoksun muistan kuin isäni alkoholin ja piipun sekaisen hengityksenkin hamaan oman elämäni loppuun. Samalla seinustalla, ennen pikkuruutuista, ikkunateipillä korjailtua yksinkertaista ikkunaa, olivat myös seinään lyötyinä jokaiselle omat sepäntakomat ökäsimet eri korkeudella. Ei ollut kaappeja ei hyllyjä eikä vapaata tilaa muualla. Tosin ei ollut turhia vaatteitakaan edes talvella ja kesät juostiin alasti. Kengänrajojen säilytys tapahtui uuninkolokerossa, siellä muutaman padan, kattilan ja läkkipellistä oikaistujen leivinpeltien vieressä hikisten sukkien roikkuessa narunkötöksessä kaiken yllä.

Yhtään en muista, missä äiti lakanoita säilytti. Ehkä niitä ei vaihtaa asti ollutkaan vaan kun kaivolla pesujen ja kuivatusten aika koitti, oltiin ilman niitä. Tuskin liinavaatteita tai tyynynpäällisiä meillä lattiallanukkujilla oli lainkaan. Ne olivat vain isän ja äidin päästävedettävässä, olkipatjojen ja kanalintujen höyhenillä täytetyjen tyynynmutjakkeiden päällisinä. Pussilakanoista kuulin ensimmäisen kerran joskus paljon paljon myöhemmin. Ehkä vasta aikuisena tajusin, että sellaisia hassutuksia maailmassa onkaan.

Kapea pöytä ja kahta puolen saman mittaiset penkit, työstettynä ehkä jostain jätelaudoista ja puunkelleksistä, kestivät melkoista nirhaamista, puukolla koloamista ja naulojen hakkausta ennen kuin olivat siinä kunnossa, että isä kötösteli uudet samanmoiset.

Kun me mukulat nukuttiin lattialla vierivieressä, ulottui meistä tehty lapsimatrassi uuninkupeesta vastapäiseen hirsiseinään. Kovimpien pakkasten aikaan vuorottelimme järjestystä niin, että jokainen sai nukkua yhden yön lämpimän uunin kyljessä ja vähitellen taas tottua kylmää kohden siirtymiseen kunnes kamalimpien tammi-helmikuiden pakkasten aikaan seinänvieressä nukkujalta saattoi tukka jäätyä hirteen kiinni. Uunin alimmaisten kivien saumat olivat kivennäisainevarastonamme. Suolaiselta maistuva laasti kaiveltiin suihimme niin syvältä kuin vain pieni sormi ylsi ja taisi joskus kulkeutua veitsi tai naulakin kaivelukaluksi peitonmutkaan. Minusta tuntuu, kun hampaitteni muistivälejä tässä kaivelen, että pienet, mustat sokerimuurahaisetkin noukimme suihimme ja söimme ne vitamiinien puutteeseen kuin vanki-Papillon torakoita pitkässä eristyksessään Pirunsaarella.

Jos asuinpaikkaamme olisi silloin tarkastellut lintuperspektiivistä (kuva yllä) olisi huomannut, kuinka yksin tuo asumusto soiden ja mahtavien kuusikoiden keskellä kyyhöttikään. Kivinen peltoläntti oli ehkä noin puolentoista hehtaarin kokoinen jossa sijaitsivat asumus, navetanrähjä ja savusauna. Kesällä lehmien laitumet olivat vielä "ulukometässä" kuten sanottiin. Niiden talven heinät ja kerput kaiveltiin Keyrityn rantojen pajupuskista ja luonnonniityiltä soiden varsilta. Kannettiin sapilailla pieleksiin ja talvella avuliaiden ihmisten hevosten vetämissä heinähäkeissä Unimäkeen.

Sähköjä sille korven perälle ei ollut edes haaveiltu. Kynttilä, myrskylyhty tai perunaan, nauriiseen ja ehkä lanttuun koverrettu öljytuiju kärysi pimeinä aikoina jäätyneiden ikkunalautojen kiikkerillä pinnoilla. Kaasuvalo saatiin vasta niin myöhään, että minäkin muistan niiden tarvikkeiden raahaamisen Luikkokankaan polkua pitkin kirkolta Unimäkeen.

Näissä, lyhyesti kuvailemissani oloissa minä siis elämäni aloin ja kun täytin viisi, oli äet-Gunilla synnyttäjän työnsä tehnyt. Eli se urakointi loppui kuin seinään vaikka eihän meitä ollut kuin yhdeksän elossa olevaa lasta ja äiti vasta neljänkymmenen, (yksi poikavauva oli kuollut ennen minua ollessaan viiko ikäinen). Yhtään valokuvaa tuon yllä olevan ilmakuvan lisäksi ei silloisesta matalasta majastamme ole löytynyt. Onhan niitä varmasti joku ottanut, mutta kuten kaikelle maalliselle käy, ne unohtuvat, häviävät ja kohta kukaan ei muista....

Tässä kuvassa on vuonna 1905 valmistunut äitini synnyinkoti Rautavaaran Pohjoismäessä siinä kuosissa kuin se jäi 1973 muutettuamme paikkakunnalta kokonaan pois. Tämä oli elämäni toinen koti, ehkä onnellisinta aikaa Unimäen jälkeen josta lähdimme v. 1968. Kodit sijaitsivat samalla salolla, muutaman kilometrin päässä toisistaan. Unimäen hirsimökin katto romahti seuraavana talvena sisään, joten viime tingassa sieltä lähdettiin.

Tässäkin talossa oli vielä silloin yleinen palkokatto, eli huolellisesti paikoilleen asetelluista tuohilevyistä joiden painoksi oli ladottu puunkelleksiä lappeenmyötäisesti vieriviereen. Väliriukujen räystäspuoli oli taiten valituista juurivänkylöistä räystään ohitse pidemmällä ja niihin oli voitu laudoista tai halkaistuista puun puolikkaista, joista sisus oli koverrettu kupuralle, nijoa kiinni rännit paju- tai närevitaksilla  ainakin oven kohdalle, äveriäämmissä taloissa koko räystään mitalle. Kuvan talon katosta ne olivat jo lahonneet pois.

Tännekään eivät mitkään nykyihmiselle selviönä olevat mukavuudet ehtineet tulla. Viimeiset savusaunalöylytkin siellä otettiin juhannuksena 1973. Luulen, että siihen päättyi minun lapsuuteni.

Kaikki oli silloin vaikeaa, mutta joskus minusta tuntuu, että nykyinen elämänmuoto on vielä vaikeampaa, ainakin potenssiin sata kalliimpaa.

Tässä yritin myös selvittää rivien välissä sitä, että niitä metsiä, jopa yksittäisiä polkujen varsien puita, juurakoita joihin tuli juostua monet varpaankynnet nurin ja polvet mustelmille, kusiaisten polkuja -pesiä, hiihtolatuja naapurista naapuriin pitkienkin taipaleiden taakse metsien sisällä, niitä kaipaan joskus niin, että sille tunteelle ei sanoja löydä. Ja tätä taustaa vasten en ihmisen toimia luonnossa hyvällä katso. Tätä taustaa vasten ymmärrän myös jo menetetyn luonnon mittaamattoman arvon vaikka se kuinka on kurittanutkin sen keskellä eläjää.

Tästähän minulla on julkaisematon kirja kirjoitettu, synkkä, valoa, mieltä ja toivoa vailla oleva. Mutta ei siellä luontoa synkistellä, vain ihmisen vääryyden tekemistä kaikelle ympärillään.

Jostain me olemme tänne kävelleet...

Luulin tässä välillä, että henkeni heitän. Tai vähintään, että halvaannun. Mutta se siitä, ohennan verta asperiinilla.

Luin lyhyelle aikaa joitakin tiukkoja kirjoja. Synkistä, eilisen ajoista ja historian tyranneista ne kertoivat ja kun se ei vielä riittänyt, luin pamfletteja tulevaisuuden toivottomuudesta. Filosofien tekstejäkin selasin ymmärtääkseni uusia katsantokulmia vanhoilla silmilläni. Vaikka eihän toinen ajattelija kolmannen ajattelijan selityksiä saa sen tiukempaan solmuun. Saatika, että solmuja auki. Solmuja solmitaan lisää lukemalla, sen huomasin taas kerran.

Toisinaan kurjalta tuntuvan yksityisyyteni keskellä elin siis toisten elämiä, ajattelijoiden päiden sisuksia. Järkeni valo häälyi ja lepatti kuin pieni liekki portinvartijan myrskylyhdyssä. Huomisen merkitykset olivat kuin keväällä sulavia lumirintuuksia alituisissa vuodenkierroissa.

Kummallisen turta olo edelleen. Voiko aivojen järjestys muuttua näin lyhyessä ajassa? Ajattelen nyt aivan eri tavalla kuin vielä joulukuussa. Kirjoittaminenkin on kuin mättäillä hyppelyä ja kuuraisten karpaloiden noukkimista.

Muistutan välillä itselleni, että olen pohjaltani työläinen, kirvesmies, en filosofi sen enempää kuin lintukaan.

Kuuntelen joikuja. Marie Boinea, Ulla Pirttijärveä sekä keskiajan gregoriaanisia hittejä. Huonokuuloisissa korvissani sävelkulut muistuttavat toisiaan; yhtenevät tuntemukset ovat näitä säveltäneiden mieliä liikauttaneet; jumalat tahi jumal-uskomukset antaneet pontta; sama se sille, vanhenen paitani sisällä.

Kuunnellessani näen sisälläni näkyjä menneistä ajoista, auringon nousuista ja laskuista. Näen paimentolaisia jutaamassa tundralla ja lakanaisiin pukeutuneita platoneita roomalaismallisten pylväikköjen varjoissa. Nukahtaessani otsa työpöytäni kanteen nojaten, siirryn muinaisten vesien äärelle, mutaisille kaislikkorannoille. Taivaalla kiitää oransseja pyörteitä, joita harmaa tuuli puhaltelee kieppumaan yhä ylemmäs. Näen kasvissyöjädinosauruksen hamuamassa kaidoilla huulillaan lehtipuun latvaversoja, liskolintujen liitoa ja taustalla uhkaavasti vavahtelevan tulivuoren jyhkeän silhuetin.

Havahduttuani murehdin ensimmäiseksi, miksi minusta ei tullut jonkin tekijää, johdonmukaisen aatteen edustajaa, miestä jolla olisi ollut elämässään jotain sanottavaa, jonkin asian puolesta jykevästi räyhääjää. Epäkohtia, rajuja aineksia elämä on tarjonnut tähän sylimitoin syntymästäni saakka. Kun ensimmäiset raiskaajatraktorit ilmestyivät äitimaatani teräskyrpineen särkemään, en ollut kuin toisella kymmenellä. Mutta minä vain itkin silmänkantamattoman raiskion äärellä sanomatta sanaakaan vaikka minun olisi pitänyt syöksyä niiden telaketjujen murskattavaksi, että olisivat ymmärtäneet, minkä savotan raakalaismainen ihmislaji aloitti kotimetsissämme.

Minä olin pelkuri, heikko ja herkkä. Murehdin myrskytuulen pudottamaa linnunpesää ja sen poikasia, vaikka minun olisi pitänyt itkeä niitä miljardeja linnunpesiä ja muurahaiskekoja joita metsäteollisuus tuhosi ja tuhoaa edelleen kautta maanpiirien että perseemme pyyhkiä saisimme ja typerät kulutustavaramme kääreisiin pakkaisimme, repiäksemme kääreet sitten uuniemme sytykkeiksi.

Naapurin poika oli rohkeampi. Hän ampui itsensä kun ymmärsi, kuinka pahasti ympäristöä alettiin runnoa, kun kotipolut ja naapureiden väliset kaitaiset käytävät käännettiin välteillä nurin, suuret kuuset vaihdettiin vänttyräisiin taimikoihin ja lävitsekulkemattomiksi tureikoiksi. Hän ansaitsisi mitalin hautaristilleen, mutta minä sekä kaltaiseni sukupolvemme miljoonat kuluttajatuholaiset häpeänviitan harteillemme.

Käsitän vasta nyt kuinka suuri tuska sisälläni asuu kokonaisten elämien menetysten vuoksi. Maailmansotien hirveydet, olivatko ne mitään verrattuna siihen tuhoon, joita niiden jälkeen metsissämme on harrastettu?

Haudatkaa jo mannerheimit, pol potit, hitlerit ja stalinit, haastakaa sen sijaan oikeuteen koko tuholaislaji, ihminen, rikoksista biosfäärin pienimpiä kohtaan, rikoksista, joita se työkseen urakoi yhä kaikkialla minne vain koneidensa kynnet ylettyvät.

Intiaanipäällikkö Seatlen väärennetyiksi väitetyt pateettiset lauseet "ihminen kuuluu maalle, ei maa ihmiselle" pitää paikkansa.

Myös suurimpiin ajattelijoihimme kuulunut Georg Henrik von Wright oli vanhemmiten sitä mieltä, ettei ihmislajilla toivoa ole. Hän osasi kuitenkin pettää ajatustensa pintapuolisia seuraajia, ja niin nämä yhä luulevat, että sitä on eikä Pentti Linkolan päätelmiin siksi kannata pohdinta-aikaansa uhrata.

Olemme muutenkin eteviä pettämään itseämme, unohtamaan, sulkemaan silmämme ja lisääntymään. Eleskelemään mistään välittämättä, tuhlaamistamme säätelemättä, mutta nöyrinä kulutushihnassa jonka pituutta säätelevät kauppapuistojen sijainnit ja bensatankin tilavuus.

Olen itse yksi näistä globaalin elämänmuodon kurjista tuhlareista. Olen ollut lisääntymisviettini vietävänä, en järjen, kuten kaikki karsastamani, samoista leivänjuurista pierunsa tussauttelevat perussuomalaiset pentti oinoset. Olen ikäni ollut vaatimassa itselleni ja heimolaumalle ympärilläni alituista hyvinvointia, rajoittamatonta kulutuksen vapautta, polttoainetta tankkeihin ja kauppakeskuksiin lisää neliöitä ja turhan tavaran hyllykilometrejä. Valinnanmahdollisuuksia turhuudentoreille.

Ja mikä hirvein rikokseni onkaan ollut se, että olen osallistunut vuosikausia Lapin tuntureiden ja Vuokatin vaarojen kerskarakentamiseen, tuhansien ja tuhansien neliöiden kauppahallien, tavaraterminaalien ja ökynavetoiden pykäämiseen ja järvien ja merenrantapoukamien -saarien- huviloilla pilaamiseen. Olen käyttänyt näitä kädellisen taitojani maan tuhoamiseen, ilmaston pilaamiseen ja otsonikadon edistämiseen.

Perkele, että ajatustani satuttaa koska minusta ei ole ollut vastarintaliikkeen mieheksi, ei sissiksi Koijärvelle tai kettinkeihin Kessiin tai Talaskankaalle!

Me kaikki, minä ja kanssaeläjäni, ymmärryksen kipentäkään omaamattomat maatiaiset perussuomalaiset, kepulaiset, ahmattiyhdistysliikkeen jäsenet tai vasemmistolaiset emme ole yhtään parempia kuin nekään kammottavat maailman kauppasaksat, tunteettomat pörssimaakarit ja nykyajan riistäjäkapitalistit, jotka toimistamme voittonsa ja pelimerkkinsä lypsävät.

Äiti Maan kosto, se ei tule olemaan suloisen sylin hellää keinutusta.

Markkinatalouden aamupuurot

Saivartelematon ajattelu on tärkeää. Kuten oikeaoppinen hengittäminen saalista vaanittaessa. Kumpaakaan en ehtinyt elämäni aikana opetella. Reseptorit vain kipinöivät.

Silti vähän yritän.

Urheilusta ajattelen aivan äinpäin kuin suuri enemmistö. Suuri enemmistö tietää siis, ilman sitä tässä selvittämättäkin kuinka urheilusta ajattelen.

Politiikasta ajattelen vakavasti. Se ei ole leikin asia kuten jotkut kuvittelevat. Politiikan jatkeeksi löytyy hyvin nopeasti puukko, kivääri, ydinpommi. Perussuomalaisuus ei ole politiikkaa. Se on kansallisromantiikkaa eikä sillä pitkälle pötkitä. Kysykää vaikka Veikko Vennamolta.

Markkinatalous taas on sellainen kummitusfasisti jota haluaisin olla hirttopuuhun vinssaamassa kuin aikalaiset diktaattori Benito Mussolinia. Mutta en usko, että tämän, käynnissä olevan Kolmannen Maailmansodan syyllisistä  yhtäkään Haagiin raahatuksi saadaan.

Ihmispesien vaatimaton markkinatalous on sitä, että ruoka ja juoma riittää, on vaatetta ja katto pään päällä.

Ihmispesien pelimerkit ovat pienet, ja voitot vielä pienempiä.

Peliaddiktio ihmispesän yhdelläkin jäsenellä tarkoittaa silloin samaa kuin jos tämä menisi suoraan hirteen.

Isojen peliaddiktiot tyydyttyisivät aidattuinakin. Ne aidat olisivat helppoja tehdä; kääntäisivät vain ajatuksensa nurin Wall Streetillä; peliaika päättyy klo 09, avataan jälleen huomenaamuna klo 07. Puristelkaa vaikka munianne tässä väliajalla; muuhunhan teistä ei ole pelaamisen lisäksi.

Siitähän tässä hulluudessa, tässä sodassa, on ainoastaan kysymys. Rajoittamattomasta peliajasta ja rajoittamattomista luotoista maksukyvyttömille pelimiehille joiden takaajina ovat kokonaiset kansat kotitalouksineen.

Tämä sota voitaisiin aivan hyvin jo lopettaa. Kliimaksi on jo saavutettu. Yhtään aivo-orgasmia ei pelihimoisille ole enää tarjota.

Häviäjät ovat jo antautuneet. Sinä ja minä. Aukaise vaikka tänään tullut sähkölaskusi ja lue se tarkkaan.

Merkintöjä pyöreästä tornista

Olemme reissussa. Ei missään merkillisessä paikassa, ei edes maan rajojen ulkopuolella. Milläs sitä, näillä eväillä, kauemmas. 361 km/sivu.

Päänsä sisään kun joskus osaisi oikeita reittejä matkustaa.

Katselin unessa miestä, joka kirjoitti, ja joka myös tiesi, kuinka kirjoitetaan; ammattilaisella on ammattilaisen otteet. Unen miehen työhuoneen seinällä oli kaksi yksinkertaisilla kehyksillä varustettua taulua, jotka eivät esittäneet mitään. Niiden alapuolella oli maalarinteipin palasille kirjoitettu Beige 1 ja Beige 2. "Emäntä jätti nuo kun lähti", mies sanoi ja viittasi tauluihin päin sinijuonteisella kädellään.

Urheiluopiston hotellihuoneen kalustus, verhot ja päiväpeitteet ovat tummasävyisiä. Huoneessa on imelähkö haju ja valaistus heikko. Haju tulee suihkutiloista kuten kaikissa niissä matkustajille tarkoitetuissa huoneissa joissa olen majaillut. Lukulamppu sängynpäädyssä on kelvollinen. Netti ei toimi tai se on niin hidas, ettei viitsi mitättömien asioidensa vuoksi siihen aikaansa kuluttaa. Laajahkolla opiston tontilla rakennetaan uusia asuinkerrosneliöitä. Huurreukot porasivat ruokalan seinään reikää ja asensivat ilmalämpöpumpun siihen. Saman firman miehiä Lappeenrannasta kuin ne, jotka olivat avopäin sataman viimassa Ugissa talvella 2001. Opiston iäkkäämmän rakennuskannan arkkitehtuuri on kopioitu Wanhasta Wiipurista pyöreine torneineen. Myös opiston toimintaidea lie sieltä peräisin. En ole kysellyt. Minulle urheiluun liittyvät asiat ovat hepreaa, mutta tiesin kuitenkin, että peltiin polttopillillä leikattu reliefi eräällä seinällä esittää Wiipurin naisvoimistelijoita.

Lueskelen. Teen merkintöjä vihkoon. Haluaisin olla edes ajatuksissani johdonmukaisempi.

Mukana on Marc Chagallin elämänkerta ja Parosen aforismeja. Laukusta löytyy myös Matti Yrjänä Joensuun Rautahuone josta en ainakaan alkuunsa tahdo tolkkua saada. Kännykkään tuli tekstiviesti kirjastosta: "Varaamanne aineisto, Mussolinin elämänkerta, on noudettavissa..."

Chagall on ollut melkoinen veijari nuorena. Keikaroiva itsensä ihailija ja ikänsä väärin muistaja, arka myös. Mutta aika nopeassa tahdissa taiteellisen tiensä löytävä pitkän iän eläjä. Kirjassa kerrotaan hänen 39 vuotta kestäneestä, onnellisesta avioliitostaan. "Onnellinen avioliitto" -mitä se on? Sattumaa. Ajattelemattomuutta. Jonkun alistumista. Silkka vahinko. Helvetin suuri valhe. Yli 50 vuotta olen elänyt ja sellaista en ole nähnyt. Paitsi jos onnellisuuteen sisällytetään myös ne suuret ja pienet tragediat joita jokainen suhde sisälleen synnyttää.

Äitini isältä kuoli vaimo kun äitini syntyi. Myöhempi uusi vaimo jota sanottiin neljännesmummoksi, oli vain koukkuselkä noita joka käytti hyväkseen syvien metsien yksinäistä miestä. Ja miehen kuoltua koukkuselän sukulaiset tyhjensivät pirtin ja makuuksien alle säilötyt sukanvarsisäästöt. Koukkuselkä itse kuoli kivuliaasti yksinäiseen tienvarren huusholliinsa sitten aikanaan.

Isäni vanhemmat nukkuivat eri huoneissa kymmeniä vuosia. Ukillla oli rakastajatar 40 kilometrin päässä Nurmijoella jonne hän ajoi mopolla kunnanhallituksen kokouksen jälkeen. Kun ukki halvaantui, nukkuivat he loppuelämänsä jälleen samassa sängyssä.

Vanhimmat tyttäret soittelivat. Niiden äidin, minun ensimmäisen vaimoni,  katonrajassa ovat äänet jälleen voimistuneet. "Herra Vapahtajan" ääni käskee noudattamaan annettuja ohjeita. Hypätä vaikka tasajalkaa tunti jos niin  sanotaan. Kun olimme vielä yhdessä, ääni käski tehdä itsemurhan tai lyödä puukolla -minua. Kerran juoksin karkuun lumihankeen. Toista kertaa ei tullut sillä piilottelin ensin puukkoja, aseita ja kirveitä kunnes erosin hänestä. Nyt ääni on sanonut, ettei Nokia Missioon saa lähteä matkustamaan, mutta kymmenykset on köyhälle Kuopion helluntaiseurakunnalle maksettava. Muuten tulevassa maailman lopussa vuonna 2012 kortinjako keskeytetään hänen kohdallaan. Masennuslääkitys on kokonaan lopetettu ja neuroleptiset valmisteet ajettu minimiin. Tässä tulos.


Kuinka paljon tässä maassa on näitä mielenterveyspotilaita joiden mitättömiä eläkkeitä ovat kuppaamassa lahkolaisten häikäilemättömät koivuniemien herrat? Ah Jeesukseen Perkele!

Entinen elämäni; tuossa se vierellä puhelun päässä kulkee. Se on. Kun kuulen mainosmiehen älynväläyksen "elämä on", minulta pullauttaa oksennusröyhtäyksen. Elämä ei ole kännykkä tai sen operaattoriliittymä. Se ei ole mainos. Koskaan en hanki sellaista liittymää. Minussa itsessäni on dna.

Savonlinna on ahdas, kiemurainen kaupunki,  olen aina ajatellut. Tässä kaupungissa kävin viimeksi polkupyöräillen. Nälkämäen komealla näköalapaikalla kirjasto töröttää kuin joku tasakattoinen omakotitalo. Rakennus on kuulema saanut 1964 valmistumisensa jälkeen palkinnon arkkitehtuurinsa kauneudesta! Nyt suunnittelevat Savonlinnaan uutta kirjastoa. Miten pitkällä lienee. Fiskarsilla sen pienoismalli on ollut näytteillä viime kesänä. Lasia ja puolipyöreitä muotoja siihen ainakin tulee ja luultavasti näkymä jonnekin Savonlinnaa ympäröivään vesistöön. Entistä kirjastonmäkeä havittelee YIT matkailurakentamiseen, mutta ovat laittaneet jäihin sen yhteistoimintasopimuksen. Jotain rotia, perhana, kirosivat kaupunkilaiset.

Savonlinnaan on aloitettu myös ohikulkutien rakentaminen. Se tulee murtamaan maisemaa Haapaveden selältä nähtynä. Mutta niinhän tiet ja ihmisten rakennelmat ovat aina tehneet. Ihmisen silmään massiiviset maisemanmuokkaukset siltoineen, torneineen ja muureineen saattaa komeaa katseltavaa ollakin, mutta... no, taivaan linnuiltahan ei näitä kysellä ja liito-oravien puolesta puhujille vain naureskellaan.

Sitä paitsi kun ihminen on itsensä ajanut siihen tilaan, että päästäkseen huvi- ja massakuljetuksineen satamista sisämaahan, sen täytyy alati leventää kulkemisenkaistojaan. Peräytyminen tältä tuhontieltä näyttäisi nololta avaruudenolioista.

Muistan taas unen jota näin kun nukahdin kesken viimeisen sivun lukemisen Matti Yrjänän kirja rintani päälle keikahtaneena. Siinä seilasin kahden kosken väliä vuotavilla kanoottivituilla.

M.Y. Joensuun Rautahuone on pettymys. Alku haparoi savessa ja lopussa tarinan toinen päähenkilö ampuu haulikolla oman kämmenensä tohjoksi vaikka uhkaa toista tyyppiä sillä aseella. Miten se on mahdollista? Miksi se tahallaan olisi käteensä ampunut? Haulikossa on pitkä piippu ja ampujan pitää olla melkoisen erikoisessa asennossa saadakseen sen omaan käteensä losahtamaan. Aika kaukaa haettu sellainenkin vertauskuva, että hän tässä vaiheessa, ammuttuaan juuri isänsä, haluaisi symbolisesti vahingoittaa vain kättään joka hoivatyötä vaivaisten hyväksi niin lempeästi on suorittanut.

Alun ja lopun välillä lähihoitaja Orvon ja pyörätuoliin iäksi sidotun Neean välille syttyvä romanssikin on kaikkine raiskauksineen, pidätyksineen ja itsemurhineen parissa päivässä ohitse. Kuin joku kaataisi sankollisen sekaisen väristä solahtavaa katuojaan. Ja ne sammakot Harjunpään rivitalon päätyasunnon nurmikon rajassa olevassa ojassa; sammakot eivät kurnuta soidinmenojaan kesällä! Ne eivät kurnuta kuuluvasti muulloin, kuin sohjoisissa lammikoissa ja purojen varsilla kun kesä vasta aloittaa jään alta esiinmarssinsa.

Mitenkä Nadja Novak, tuo mainio kirjallisuusihminen radiossa, oli niin lääpällään moisen kirjan äärellä? Ja moni muukin on kehua retostanut tuota kirjaa pitkin matkaa sen ilmestymisestä lähtien.

En muuten laittaisi näin pitkää puheenvuoroa jonkun dekkarin arvostelemiseen jos sen olisi kirjoittanut Ilkka Remes tai Teemu Mäki joita ei yhden kirjan jälkeen voi muita lukea. Mutta Joensuu on jokaisessa haastattelussa painottanut sitä, että ammentaa aiheet ja osin tapahtumatkin entisestä ammatistaan rikosten selvittelyjen parista. Silloin pitää faktojen osua kohdilleen eikä kiirehtiä ratkaisujen kanssa. Siksikin Rautahuone oli pettymys, sillä muistan Pahan papin aivan erilaisen käsittelytavan, kiireettömyyden ja erilaiset tapahtumien tulkintojen sävyt.

Särkee päätä, niskaa, käsiä ja oikeanpuoleista jalkaa. Tavanomaista. Kävin kokovartalo hieronnassa. Lujanäppinen nainen muokkasi tunnin. Jaloille se ainakin teki hyvää.

Ajattelin äsken Haanpäätä ja Säisää, niiden hukkumista. Haanpää ajoi polkupyörällä tämän kaupungin halki Punkaharjulle päin vuonna 1928. Minä 2008. Tekisi mieleni alkaa talvikalastamaan jälleen itsekin. Hukkuisin sitten kun aika olisi sille kypsä.

Miksi minunkin pitää laittaa sanoja talteen? Niitähän on kaikkien suut täynnään. Vai siksikö, että talvikalastus-mietteen jälkeen hilautui ajatuksen oksalle Hiljaistenmiestenlaakso-tienvarsikyltti jonka näin Kangasalla sinä syksynä kun Kauhajoella ammuskeltiin?

Muistan aina muita asioita kuin pitäisi. Kun minun pitäisi muistaa ostaa kaupasta juustoa, meetvurstia ja tuorekurkkua, niin kauppakassista löytyykin kananmunia, hiivaleipäjauhoa ja ananasmurskaa. Tai lumilapio.

Piirsin vihkoni sivulle ukon nurinkäännettyyn metsään. Olen aihetta pyöritellyt jo useita vuosia, mutta en saa vain aikaiseksi koskaan viedä sitä eteen päin. Ja minnepä minä yhtä ukkoa kavereineen tarjoaisin. Laadukkaampia piirtäjiä on tämäkin maa pullollaan.

Vielä huominen tätä vuotta. Sitten taas räiskävät tyhjää iloa taivaalle ympäri maailman. 10 euroa per paukku ja niitä hankitaan perhettä kohden ties kuinka paljon. Mutta jos kerjäläinen kadunkulmassa pyytää lanttia mukiinsa, siihen sylkäistään mieluummin.

Olemme kotona jälleen. Pesukone ei toimi. Jääkaapissa oli vain valot. Pitäisi lähteä kauppaan mutta rahaa tulee vasta maanantaina tilille. Pakastimesta jotain sulatellaan. Tälleen se kotielämä alkaisi vaikka oltaisiin käyty Shanghaissa.

Poistuneet riveiltä

Käteeni sattui vanha osoitekirjani. En ole tarvinnut sitä vuosikymmeneen, tai kahteen. Lankapuhelimiakaan ei enää ole joiden numeroita sen sivuilla on. Lopullisesti elämästä poistuneiden ihmisten kohdalle olen piirtänyt ristin, äidin nimikin lepää mustekynäristin katveessa. Muutamia rukseja lisäsin.

Kirjanen putosi lattialle. Eivät edes sen välissä olevat lippuset ja lappuset ja entisten heilojen valokuvat levinneet sängyn alle.

Ajattelin, mietin. Tassuttelin villasukissani tuvassa ja uunikompleksin ympäri. Lasten huoneessa kohensin peittoja, silitin poskia. Kävin vessassa. Vilkaisin ulos pakkaseen oven raosta. Tuuli pyörsi lumikierrettä puisilla portailla ja kaiteen päällä. Naapurin keskuslämmityskattilan piipusta nousi kevyehkö savujuova taivaalle, sekin samalla tavalla kierteellä kuin lumenhöytyvät portailla. Kuu sentään katsoi suoraan silmiin vaikka sen edessä hieman pakkashärmää olikin.

Olisi tehnyt mieli lasillista viiniä, punaista tai valkoista. Ja sitten olisin juonut koko pullollisen. Tai kaksi. Koskenkorvakin olisi kelvannut teehen sekoitettuna. Tai kahviin. Mutta niin tehdään vain Hollywood-elokuvissa. Ehtymättömiä viinavarastoja ei kädestä suuhun eläjät kykene pitämään. Kuten ei muitakaan suuhunlaitettavien varastoja. Hörppäsin vettä.

Tuijottelin muistikirjasen nimiä joita olen ihmisten eläessä muistiin raaputtanut. Heille sitten joskus soitellut. Toisille enemmän, toisille vähemmän. Ja sitten yhtä´äkkiä en kenellekään heistä. Eikä kukaan niistä minulle. Heikkikin, mihin se siellä Keravalla kuoli?

On tullut uusia ihmisiä tilalle. Heitä olen laittanut uusiin vihkoihin ja sittemmin vain kännykkäni simiin. Sitten niitäkin on alkanut tippua pois. Kuka hautaan, kuka muuten vain unohtunut.

Kai ne kännykästäkin pitäisi kaikki nimet ja numerot kirjata paperille. Kännykkä voi pudota viemäriin, luiskahtaa aura-auton alle, unohtua jonnekin. Kuka kuollutta valotaululta osaa muistella vaikka tuhoa ei tulisiskaan?  En ole raskinut heitä vielä poistaa. Entäs jos kuolleen numerosta joku yö soitetaan?

Minulla on tapana lukea pääruuaksi jokin raskaampi teos, dokumentti tai elämänkerta. Sain äskettäin luetuksi Heikki Ylikankaan kirjan josta edellisessä kirjoituksessa mainitsin ja nyt otin uusintaluettavakseni Pablo Picasson elämänkerran "Nero ja paholainen"; Arianna Stassinopoulos Huffington (Otava 1989).

Välipalana lueskelen joskus kaikenlaista.

Nyt on menossa Antti Tuurin "Surmanpelto" (Otava 2008). Se ei ole kylläkään mikään kasvisvälipala vaikka minäkertojan poljentaan on  Tuuri kepeyttäkin luonut. Luin nyt sivulta 166: "Naiset puhuivat luotsin tappamisesta ja vankien huonosta kohtelusta ja ruuan puutteesta leirillä. Luotsi Baraniecki ei niiden mielestä ollut tehnyt lopulta muuta kuin ollut Venäjän tsaarin alamainen niin kuin me kaikki. Ne tiesivät myös, että Betty Nygård pelkäsi Popovin päätyvän samalle hautausmaalle Baranieckin kanssa."

Antti Tuurin teksti kävisi radiolukemiseksi. Joskus sitä hänen kylmien kyytimiestään joku mieleenjäävän äänen omaava mies lukikin.

Pitää kirjoittaa välillä päiväkirjaankin. Yritän löytää siihen myös maailman oman itseni ympäriltä, mutta kummasti kynä kääntyy tuijottamaan omaan napaan sitäkin tehdessä. Mutta kenellepä juuri minun elämässäni olisi yhtä paljon tapahtunut kuin minulle itselleni?

En minä voi kovin paljoa kotikatumme varrella olevien ihmisten elämästä kirjoittaa. Voisin tietysti yrittää kuvitella heidät tassuttelemaan omisssa tupasissaan, panna heidät naimaan, syömään, paskalle, saunaan tai soudattamaan kuumeisia lapsiaan. Voisin kuvitella riveilleni yksinäistä, kaunaista vanhusta tiiliverhoillun talonsa huoneessa tässä vähän matkan päässä, arkkitehti-opettajapariskuntaa siitä eteen päin tai eläkkeelle äskettäin jäänyttä pankinjohtajaa jolla korot ja rahanarvotaulukot kiipeävät edellenkin öisiin uniin kuten kymmeninä vuosina finanssimarkkinoiden ohjaksissa ollessaan.

Mutta piruako minä niistä! Tekstiä kyllä näkyy lyijykynästä ruutuihin valuvan, mutta tuskinpa mitään jäljestä muistettavaa.

Suuret uutiset maailmalta kertovat jännittävämpiä asioita. Pommit räjähtelevät ja aseet papattavat Somaliassa, Norsunluurannikolla, Sudanissa, Afghanistanissa ja ihan äsken Tukholmassa. Lukashenko voittaa vaalit kyseenalaisin konstein Valkovenäjällä ja mielenosoittajat esittävät protestinsa vyöryen kaduille ja virastoihin ilmaisemaan mielipiteensä tuloksesta. Sillä ei mitään vaikutusta ole, pampuista mustelmia ja luita rikki.

Lunta tulee kuin turkin hihasta kaikkialla muualla paitsi täällä, keskisessä Suomessa. Ihmiset jumittuvat lentokentille Pariisissa ja Englannissa, rekat luistelevat Romanian teillä ja Italiassa suihkulähteet jäätyvät. Mutta peruskoni Silvio Berlusconi sen kuin vain porskuttaa kaivellen hampaitaan mafian kustantamilla tikuilla.

Vladimir Putin nukkuu höyhenvuoteellaan Moskovassa eikä näe painajaisia Kaukasuksen teurastuksista. Barak Obamalla amerikoissa on työpäivä kääntymässä  myöhäisiltapäivään Radovan Karadzicin makaillessa Haagin sellissään  lukemassa Serbian kielistä Aku Ankkaa.

Minun äitini ja isäni haurastuneet luut koisaavat vierekkäin siilinjärveläisellä hautausmaalla. Saman kuun valo, joka nyt lankeaa pihamaalleni täällä, etsiytyy myös heidän hautojensa yllä kasvavan suuren kuusen oksiin. Ehkä jokin kuunsäde etsiytyy myös hautakiveen johon heidän nimensä on kirjailtu. Juuri tällä hetkellä tämä sama kuu valaisee muitakin sukulaisten ja entisten tuttavieni hautakiviä.

Miksi siis käydä omaisten haudoilla kun heitä voi kuun välityksellä muistaa kaukaakin ja yhtä aikaa. Kynttilän voi sytyttää itsensä iloksi takan reunallekin. Vainajaa se ei enää lämmitä.

Katse pimeään päin!

Sain luetuksi Heikki Ylikankaan "Romahtaako rintama?":n (Otava 2007). Siinäpä pioneerityö vailla vertaa. En ihmettele yhtään, jos salailuun erikoiskoulutetut sotalaitoksen miehet vaihtoivat vehjettään puntista toiseen sitä luettuaan. Ruusukekaulainen Jarmo Nieminenkin on ollut kovasti tohkeissaan kirjan julkistamistilaisuudessa muutama vuosi sitten: http://www.yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=1&ag=3&t=23&a=8028

Mutta se. Menen kevyempiin asioihin ja nykypäivään ja haluni on edelleen pysyä valitsemassani sotaisassa aiheessa.

Eli voinemme kääntää katseemme sotien jälkeisiin puolustusvoimiin. Vai voimmeko? Saako niin tehdä? Onko armeija tabu keskustelun aiheena? Rikonko lakia jos kirjoitan siitä? Ammutaanko minut tavattaessa? Pääsenkö karkuun jos oikein yritän sen valkovenäläisen poliisinjuoksuttajan tavoin tässä männäsyksynä?

Kysyn ihan aluksi tiedämmekö me, arjessa puurtajat Suomen puolustusvoimista ja sen toiminnasta muuta kuin että:

1. Siellä on nykyisin myös naisia varusmiehinä.
2. Kovimpia ramboja lähetetään kriisipesäkkeisiin maailmalle "turvaamaan rauhaa" ja että siellä heistä voi tulla ramPoja, varsinkin Afghanistanissa.
3. Ylipäällikkö on nimeltään Tarja.
4. Uutisissa kerrotaan toisinaan sotaharjoituksista siellä ja täällä.
5. Armeijan määrärahat ovat niukat kuten.., kukas se nyt olikaan se uusi Kaskeala joka siitä niukkuudesta kertoi television aamulähetyksessä?
6. ...ai niin se oli se Ari Puheloinen (tarkistin Wikistä). ("Puheloinen, khih khih khih", khihittelisi Tuntemattoman Määttä).
7. Joku miinalaiva lähtee Somaliaan merirosvojen varalta.
8. Sotaveteraaneja on elossa enää n. 80 000, mutta eihän se tähän kuulu!

Siis me ihan tavalliset ihmiset, joita ei jaksa kiinnostaa tietojen kaivelu jos ne ovat vähänkään hankalasti saatavilla, niin tiedämmekö, ja kiinnostaako tietää Suomen sotavoimien todellisesta sisällöstä yhtään mitään?

Emme. Eikä suuremmasti kiinnostakaan.

Mutta jos kiinnostaa, niin armeijan sisällysluetteloa ei löydy Wikibediasta. Siis sellaista, että se kertoisi ihan kaiken ja olisi totta. Kertoisi valheetkin joita on ja niin, että selityksen voisi uskoa.

Mitä siitä sitten voisi kirjoittaa? Arveluja vain ja omia mielikuvitelmiaan. Ja kysellä perkeleesti kysymyksiä joihin, jos vastauksia saisikin, niin ei uskaltaisi niihin luottaa.

Esimerkiksi kuinka ruotuväen melkein maanalainen toiminta sujui heti vuoden 1945 jälkeen, 1948, -58, -68, -78..?

Jos puolustuslaitoksemme historiikkeja lukee, niin kuka ne todella on laatinut ja mikä osuus niissä on silkkaa propagandaa ja valhetta, silmänlumetta?

Onko tappokoneistoksi tarkoitetussa järjestelmässä olemassakaan mitään muuta kuin salaisuuksia peittelemässä entisiä salaisuuksia? Ja kun tämä tiedetään, niin perhanankos väliä sillä sitten on; siinähän totuus seisoo ja juo shamppanjaa kuin Valhe joka puki Totuuden paidan päällensä eräässä Vladimir Vysotskin balladissa.

Jutut ovat olleet kovia joita setämme ja setämme sedät ovat kertoneet ja naapureiden itseä aiemmin pitkiksi kasvaa hujeltaneet beatlestukat valehdelleet. Itsekin huitaisin jonkun jutun sitten aikanaan lomilla käydessäni jäljessä raahautuville.

Mutta sinne armeijan sisälle, sinne pimeään katseemme eivät yllä. Sen organisaatioon ja nokkimisjärjestykseen siellä. Poliittisiin kytköksiin, kähmintään sotakaluston uusimisprosesseissa, sisäpiiriläisten kartelleihin muissa tarvikehankinnoissa, NATO-suunnitelmissa, suhteissa Venäjään, Ruotsiin, Tanskaan, Leppävirtaan ja Raumaan. Se, mitä meille näytetään, on tarkkaan harkittua sotapropagandaa rauhanviittaan puettuna.

En näe minäkään mitään vaikka olen 11 kuukautta sitä käynyt v. 1978-79 ja kertauksissakin käynyt.

Sotamies ei ymmärrä varmasti tänä päivänäkään sen enempää laitoksensa toiminnasta kuin minunkaan aikanani. Näkee tykit ja mörssärit, karjuvan alikersantin ja kasarmin räystäältä tippuvan lumitönkyrän. Ilahtuu kovasti, jos se osuu osaston edessä konahtelevan alikessun karvahattuun. Odottaa kiihkeästi iltalomaa kun kaivelee rättien hauduttamia varpaidensa välejä Masin lavalla ampumaradalle mennessään. Vai vieläkö armeijassa jalkarättejä käytetään?

Sotalaitos on yksi maastopukuun sonnustautunut ektoplasma joka hyllyy kaduillamme ja metsissämme ollen alati läsnä vaikka emme näkisikään sitä.

Välttämätön paha?

Mitä salaisuuksia armeijalaitos sisällään pitää? Kertoisiko joku Suuri Herra Kernaali, anteeksi KeNraali tai ylin talouspäällikkö jos menisin kysymään? Jos emeritusprofessori Heikki Ylikangas haluaisi tehdä puolustuslaitoksesta ruotoa myöten kaivelevan tutkimuksen, saisiko hän vapaat kädet kaikkeen arkistomateriaaliin? Mitä kaikkea salaista tietoa "päivitetään" (tuhotaan) alati kallioluolisssa ja sota-arkistoissa sodanjälkeisiltä vuosilta? Pannanko kaikki talteen? Suuret ja pienet mokat? Miljoonia maksaneet erehdykset ja ehkä yksityisiin ihmisiinkin sattuneet törkeydet?

Moniko alokas on kiusattuna näiden kymmenien vuosien aikajanalla itsemurhaantunut, ampunut kuulan kalloonsa tai ajanut rekan alle? Paljonko on aiheutunut mielenterveysongelmia ja lopullisia sairastumisia armeijan ahdistavassa ilmapiirissä aiempina vuosina, silloin, kun elossa olivat vielä tyypit, joiden sotakokemukset kulkeutuivat alokaskoulutuksiin ja muihin simputuksiin? Ja niiden jälkeläisiin, joiden vihan suunta oli Itä? Minunkin aikanani ainakin yksi kapteeni oli sellainen jonka koulutuksen aikana ei jäänyt epäselväksi mihin suuntaan rynnärin piiput täytyy ojentaa.

Juopottelevatko pikkukapiaiset armeijan eri tilaisuuksissa ja kertausharjoitusten aikana kuten ennen? Kuskaavatko sotilaspojat heitä kapakasta kapakkaan, naisen luota naisen luo ja taas äkkiä aamulla siitä ja siitä osoitteesta Kiuruvedelle kuten silloin, kun minä olin herrakuskina Kuopion AseV1:ssä? Tämä on ihan mitätön sivupolku suurten kysymysten sekaan, mutta kiinnostasi kovasti tietää.

Ihan tarkkaan ottaen minne kaikki Puolustusvoimille suunnatut miljardit katoavat?

Horneteihin, juu ja Pasi-panssari-, sekä miehistönkuljetusvaunuihin, ammuksiin, ruutiin ja rautaan ne huljahtavat.

Henkilökunnan palkkoihin, eläkkeisiin, etuisuuksiin ja varusmiesten ruokkimiseen, vaatehtimiseen ja kouluttamiseen, huoltoon ja suunnitteluun. Eli sotien ehkäisyyn, jos olen oikein ymmärtänyt rahaa tuhlataan tälläkin hetkellä käsittämättömiä määriä. Ja ne määrärahat eivät ole ensimmäisenä hallitusten leikkuulaudoilla vaikka maa kuinka makaisi velkasuossa, vanhukset vaipoissaan, koululaitos homeisissa kouluissaan ja köyhät hurstien soppajonoissa.

Pikkuripeneitä sentin kolikoina hilisee tietenkin armeijan lonksuvien saranoiden väleistä laittomuuksiinkin. Ihan varmasti. Jokunen miljoona, ehkä puoli miljardia voi hukkamarginaali olla jolla kustannetaan kaikenlaista mukavaa sopivissa kerroksissa oleville hyötyjille.

Mutta mitäpä niistä. Niin on aina ennenkin ollut. Se on maan tapa. Varsinkin kun kukaan ei enää sotilasta tapa. Kunhan humputellaan ja röyhistellään rintoja kun Hornettilaivue ärjäisee paraatikentän ylitse: Hups, siinäpä vartin mittaisella lennolla kärysi taivaalle ilmastonmuutosta vauhdittamaan Helsingin yhden vuoden joukkoliikenteellisen verran kerosiinia eikä tuntunut yhtään miltään.

Vähän persettä alkoi kutittamaan kun se jälkimmäinen herhiläinen ampaisi värivana pyrstöstä roiskuen silmukkaa tekemään.

Lauri Kontro, Päätoimittaja

http://www.savonsanomat.fi/uutiset/savo/lauri-kontro-suomen-suurpedot-eiv%C3%A4t-uhanalaisia/626662

 Kuvassa  Hesarissa 2.12.2010 julkaistu juttu uhanalaisista lajeista joihinka susikin kuuluu.

Lauri Kontrolle ovat maaseudun tulevaisuudentekijät soitelleet. Ja Maaseudun Tulevaisuuden tilaajat. Sekä että metsästäjät, jotka laskevat samat jäljet viiteen eri kertaan ja huitaisevat vielä omansakin tilastojen päällimäisiksi. He ovat puhuneet Lauri Kontron ympäri.

Lauri Kontro Maaseudun Tulevaisuus-lehden päätoimittajana sekä toisaalla metsästäjäjärjestön puuhamiehenä ja puolesta puhujana on selkeästi kättennuolijoidensa talutuksessa.

Ikävän asiasta tekee se, että kun on pikkuisen titteliä ja tällainen henkilö römähtelee tuollaisa kannanottoja kuin Lauri Kontro Pieksämäelle erätulille kokoontuneelle hymistelijäjoukolleen, panee useamman otsikonlukijan pitämään tätäkin "suurpedot eivät ole uhanalaisia"-lausuntoa suurenakin totuutena.

Kun miestä nimeltä Lauri Kontro tarkastelee matkan päästä, saa hänestä kuvan, että hän manttelinsa mukaan hyväksyy itsekin yksityishenkilönä ja täysin kritiikittä kaikenlaisen luonnonriiston, risupaketit ja "Suomi yhdeksi kaivosmontuksi" pekkaroinnitkin. Häntä ja hänenlaisiaan eivät tieteelliset tutkimukset, valtavat määrät kirjoituksia ja puheita siitä, mihin alati kasvava luonnonriisto maapalloa vääjäämättä johtaa, hytkäytä valitsemaltaan kuukausipalkkalaisen tieltä ajattelemaan omilla aivoillaan.

Lukekaa Maaseudun Tulevaisuutta niin siellä näkyy Lauri Kontron "maaseudun tulevaisuus". Siis rivien väleissä. Se ei hääppöinen tule olemaan ainakaan luonnon itsensä suunnasta katsottuna.

Tuo autolla ajelija, joka Savon Sanomien juttuun on kommenttihännän hökäissyt ja jossa kertoo nähneensä susilauman tiellä kauhistellen niiden jälkiä, on taas niitä maaseudun "omia poikia" joilla on pontimena vain omat, alkukantaiset pelkonsa ja millään sivistyksellä puuduttamaton primitiivinen tunto munaskuissa, joka sanoo petojen tulevan samalle reviirille jakamaan samoja apajia. 

Tällaiset räsäset edustavat sitä perinteisintä "peto-osaamista" jolla ei ole tekemistä laajamittaisen luonnontilan ymmärtämisen kanssa saatika että pää ylettyisi tajuamaan koko maapalloa. Tällaisilta populistit, kuten tässäkin petoasiassa Lauri Kontro on, äänensä saavat lyhyenkantaman uraohjukset ja neljän vuoden poliitikot.

Eri paria

Ajatuksenvirtaa ajatukset virtaa.

Ajan pyörällä ajanpyörässä.

En välitä voittajista, harvoin ketään kannustan. Mieluummin istun, juon kahvia, nyökkäilen.

Voittajat häviävät viimeiseksi. Häviäjät häviävät ensimmäiseksi. Kuka on siis voittaja?

Kirjailija Pentti Saarikoski vaelsi Euroopan reunalla, valtionvarainministeri Jyrki Katainen Euroopan Ytimessä.

Irlanti kaatuu, ei kaadu, kaatuu, ja jos kaatuu, kaatuu myös Portugali ja Kreikka. Mereenkö ne humpsahtavat? Onko Dublin sen jälkeen entisensä?

Pielavedellä tehdään valtioiden kaatumistenkin jälkeen muikkukukkoja ja Kuopiossa kaivetaan nenien lisäksi torin alusia.

Rahaliitoilla estetään sotien syttymisiä.

Rahalähetyksillä ammutaan horjuvia ja heikkoja. Kaapataan loppuun kalutut kainaloon ja tiristetään, kiristetään, uhataan, luvataan, kastroidaan. Elintilaa, saadaanko sitä kun ruumiita ei tule kuin valtioista?

Unessa olivat eriparia minun kenkäni ja olivat lisäksi väärissä jaloissa. Jalat olivat naapurin jalat.

Tikka nakutti kelossa: kekkonenkekkonenkekkonenkekkonen. Hiivin kannolta toiselle, puulta puulle ja kallionkielekkeeltä kallionkielekkeelle. Katsoin alas. Olin kaupungissa jonka joskus hyvin tunsin, mutta nyt se oli hakattu toiseen paikkaan; louhittu kallioon.

Mitä tästä ajattelin kun heräsin? En mitään. Keitin kahvit, laitoin kaurapuuroa, luin lehden ja herättelin lapset.

Vaimon kanssa emme ole hyvissä väleissä. Emme nuku samaa sänkyä. Omissa huoneisamme rakastelemme peittojemme kanssa. Olemme yksinäisiä sillä huoneemme ovat yhtä kaukana kuin Helsinki Tukholmasta; seinä välissä. Kaikki on sanottu, mutta mitään ei ole sanottu. Tai mikään sanottu ei ole jäänyt mieleen tai emme ymmärrä toistemme kieltä. Tätä ei voi hallita kuin olemalla poissa toistensa tieltä. Miten se onnistuu kun ovat samat omat lapset, samat omat lattiat ja samat omat lautaset? Ja kaikki mihin kosket on lähellä sinua ja elämääsi jota elät ja josta on huolehdittava että ne, joilla ei ole osaa eikä arpaa ongelmiisi, eivät särkyisi.

Jos kävisi kysymässä perheneuvolassa? Puhuisin neuvojan penkin alle ja sekin kohta vihaisi minua. Niin kuin vaimoni sanoo vihaavansa minua ja minun puheitani. Ja sitä, että tarvitsen naista muutenkin kuin lasteni äidiksi.

Mutta vihaako se oikeasti? Tietääkö tavallinen ihminen mitä viha on? Ehkä Vietnamissa My Lain aaveet kokeneet voivat sanoa, mitä viha voisi olla.

En minä tiedä, miten näistä mennään ensi vuoteen? Vaikka olen jo elänyt, en silti ole tätä elänyt. Ihminen ei ole kokemustensa summa, matemaattinen kaava jonka opittuaan pääsee kaikkien tilanteiden herraksi. Ei silloin, kun on muitakin tilanteen herroiksi haluavia. Tai kun herroja ei ole, on vain elämän narreja.

Vein pojat kouluun, kerhoon, kävin kirjastossa, lainasin Heikki Ylikangasta ja sen jälkeen kävelin torin ympäri. Katsoin punaista digitaalimittaria joka näytti miinusasteita 5. Marketista hain maitoa, tarjouskahvin ja kaksi banaania. Kaupan käytävällä näin naisen joka oli käynyt luonani kun olin vielä nuori. Hän ei nähnyt minua. Hänelläkin oli jo silmien alla ryppyjä ja harmaata hiuksissa. Muotitakki oli kiristetty mustin vöin laihalle uumalle.

Mitä hän tässä kaupungissa tekee? Ei hän ole täältä kotoisin. Onko hän mistään? 

Katselin partavesihyllyn takaa kun hän luki Ilta-Sanomien etusivua, nappasi sen koriinsa ja kävellä tikutteli laihoin jaloin pulkkien, liukureiden ja vaaterekkien välistä käytävän mutkaan ja hävisi näkyvistä.  Niin kuin silloin, kun hän ajoi Datsunillaan mökille Unimäkeen, tuli sisälle, oli vähän aikaa limittäin kanssani, avasi jälleen ulko-oven, tikutteli autolleen, avasi sen oven, luiskahti ratin ja selkänojan väliin, laittoi auton käyntiin, lukitsi turvavyön, avasi sivuikkunan, katsoi minua, vilkaisi peruutuspeiliin, käänsi auton aitan nurkalla, kurvasi tielle ja häipyi, eikä koskaan enää käynyt.

Niin elämä kulkee.

Me kulumme ajassa joka ei koskaan lopu.

Kari Tapio on kuollut. Kusin samanmoisessa kännissä hänen kanssaan samaan ränniin Kalajoen juhannuksessa 1983. Olen kuunnellut kymmenet, sadat kerrat tanssipaikoilla ja levyiltä hänen laulujaan. "...on pohjan tähden alla/tää koti mulla mainen/mä elämästä laulan/olen suomalainen..."

Mutta hän oli jo iäkäs mies, piti luultavasti mennäkin jo?

Minun isäni kuoli 59-vuotiaana 30 vuotta sitten. Jouluksi.

Elää Pohjantähteiden alla

Katselen Oranssinhuoneeni ikkunasta kadun ylitse naapurin tiilitalon kuuraista seinää. Kuuntelen Juicen "ota viini ja juo/se on elämä mun" jotka sanat soljuvat pienen poikani pikkuauton pörinän ylitse kuin alkava lumisade itsenäisyyspäivän hämärässä.

Hoksaan tässä, että meidät, suhteellisen köyhän perheen erottaa yhdestä rikkaasta, iäkkäästä pariskunnasta eräs tämän kaupungin laitakatu kuin kaita latu. Voisin kuvitella tuon kadun kuin tuloerojen kuiluksi, joita myyntiin ja ostamiseen, ahneuteen ja hamstraukseen perustuva yhteiskunta ratkoo kansalaisten välille kuin maanjäristys maankamaraa Haitilla.

Mutta ei katu kuitenkaan erota meitä toisistamme kuin sillä tasolla, joka pankkitileillämme vallitsee. Olemme hyvin keskenämme toimeentulevat naapurukset. Keskustelemme postilaatikolla kuin tasavertaiset ihmiset. Kun korjaan satasen arvoista Tojotanrotteloani pihamaalla, tulee 150 tuhannen arvoisen Mersun omistaja luokseni kumartuen katsomaan ruosteista autonpohjaa jotain virkehtiäkseen. Ja kun käyn aukaisemassa lumivallit postilaatikoiden ja naapureiden tiensuulta, koska he ovat jo vanhoja ihmisiä, voimme heittää huulta myös Mersun ominaisuuksista ja hinnasta.

Tiedän, että naapurimme eivät ole olleet rikkaita aina. Koko elämä mammonan keräämiseen on mennyt. Päätä on pitänyt olla sijoituksia suunnitellessa, ja ennen kaikkea tuuria. Raha ei ole kuitenkaan estänyt sairastumisia eikä nivelten rikkoontumisia. Ja vielä vähemmän sitä, että vuosilustoja kertyy, hauta odottaa ihan tuossa huomiseen raollaan olevan oven takana. Rahamiesten ja -naisten on ehkä helpompaa ja nopempaa päästä hoitoon, mutta kipuja rahasäkeillä eivät kuitenkaan nivelistä korjaile muut kuin sarjakuvakroisokset.

Näiden naapuriemme aikuiset lapset sen sijaan voivat sanoa, että ovat olleet rikkaita koko elämänsä, koska heidän vanhempansakin ovat. Mutta ymmärtävätkö he, kuinka etuoikeutettuja ovatkaan kun köyhyys ei ole koskaan mahanpohjia kylmännyt? Entä lapsenlapset joilla on vielä pitempi aikajana ylitettävänään jäkkiheinän niittokauteen jonka isovanhemmat ovat vuosikymmeniä sitten kokeneet?

Varakas naapurini suunnitteli kesällä tasakattoisen tiilitalonsa muuntamisesta aumakattoiseksi. Kyseli ja tiedusteli minultakin, miten se kannattaisi tehdä. Sanoin, että yksinkertaisin ratkaisu on pyytää tarjouksia rakennus- ja kattofirmoilta joita täälläkin on ihan luotettavia. Sanoin jopa hinta-arvionkin likelle 50 tuhatta euroa riippuen materiaaleista ja millaisia kattolappeita taloonsa haluaa, ja millaisia ratkaisuja rakennusluvat antavat tehdä. Varmaankin hän, rahaa ikänsä kerännyt ja nuukastikin elellyt, hinnoista perillä on. Mutta kyseli kuitenkin, kuin puheenaiheeksi, koska tietää minun rakennuksilla ikäni heiluneeksi.

Minä en osaa olla kateellinen. Se ei kertakaikkiaan sykähdytä sydäntäni minkäänlaiseen laukkaan. Mutta vihainen minä saatan olla niille pohatoille, jotka polkevat ihmisoikeuksia rikkauksia hankkiessaan. Mutta ymmärrän myös sen, kuinka mittaamattomia globaalin ahneuden kentät ovatkaan. Niiden edessä ei edes verta päähän nostava vihakaan auta kun ei auta YK eikä UNHCR. Ei Amnesty eikä Nobelin rauhanpalkinnot.

Ylhäällä oleva kuva on parin vuoden takaa eräistä itsenäisyyspäivän juhlista. Ajattelen tuota kaveria, josta tuon, jopa joitakin persoonia ehkä provosoivankin kuvan otin. En ole sitä uskaltanut julkaista missään, sillä se satuttaa niiden sydämiä, joilla ei ole kykyä ajatella heille aseteltuja rajoja levemmälti. Ja se voisi siten satuttaa myös tätä ystävääni joka suomenlipun kähärään tukkaansa halusi itsenäisyyspäivänämme kiinnittää.

Mutta kohtahan tämä maa on myös hänen kotimaansa. Hän saa kansalaisuuden ehkä jo ensi vuonna. Mutta sittenkö hänellä vasta olisi oikeus sonnustautua sinivalkoisiin väreihin?

Itsenäisyyspäivänä kuuluisi kai ajatella isänmaallisia ajatuksia, katsoa 55. kerran Väinö Linnan romaanin Tuntematon sotilas-elokuvallinen sovitus ja seurata illalla kuinka reilut 2000 tärkeää ihmistä kättelee presidentin ja hänen puolisonsa Linnan boolijuhlien eteisessä. Olisi ehkä suositeltavaa myös kuunnella sinivalkoisia Sibeliussovituksia sinivalkoista luomuruokaa hellalla hämmentäessään sinivalkoisen kynttilän lepatellessa ikkunalaudalla ja lumilyhdyissä portinpielessä.

Itsenäisyyspäivä ei tietenkään ole pilkan asia. Se on kuitenkin päivä vuodesta, jolloin tulee myös kykyjensä mukaan kyseenalaistaa asioita, joita pidetään itsestäänselvyytenä. Kuten vaikkapa jokavuotiset armeijaosastojen marssit, tykit ja hornetit joita lumituiskuun töllisteltäviksi komennetaan. Kysyä voisi, että mitä tällainen turhuuksien liikekannallepano maksaa koska kerran lapsiperheiden kustannuksia, terveydenhoitomenoja ja muutaman kymmenen romanikerjäläisenkin yhteiskunnalle tuottamia laskuja osataan laskea, niitä posket kiukkua puhallellen hirvitellä. Miksi hintaa ei oikeasti kukaan suostu ajattelemaan vaikka parinsadan torkkupeiton kustannuksistakin lööppejä revitään? Eikä sitäkään kukaan ääneen pohdi, mihin muuhun ja tärkeämpään nekin miljoonat voisi vaikka lahjoittaa.

Sohaista voisi hiilihangolla tuota elokuvan katsomistraditiotakin oikein kunnolla. Jos osaisi.

Tämä, että ajattelen Tuntematon-elokuvan olevan toistosta tykkäävien jästipäiden karaoke, ei ole kuin vittuiluksi otettavaa vastarannan kiisken niuhotusta. Ja vaikka sanon, että mielestäni sitä katsomalla ei entisten, parhaillaan käynnissä olevien eikä tulevienkaan sotien syntysyitä ymmärretä, eikä voida estää, ei ole kovin perusteltu mielipide. Ja vaikka huokaisisin lannistettuna, ettei tuon elokuvan katsomisella tajuntaa laajenneta, eikä ymmärrystä lisätä yhtään mihinkään suuntaan, niin siitäkään huokaisusta ei ole kuin itselleni kyseenalaista huvia nurkkakuntaisten patrioottien heilutellessa joukkohengessä siniristilippuja toimintaansa sen kummemin kyseenalaistamatta.